Lumikristallin blogi
Vesimies vesijuokseePerjantai 20.2.2015 klo 20.14 - Katja "Se, mitä eniten pelkäämme tehdä, on yleensä se, mitä meidän tarvitsisi eniten tehdä." -Tim Ferriss. Pitää paikkansa tuo lause. Minä, horoskoopiltani vesimies, olen koko elämäni kiertänyt kaukaa kaikki lätäköt, uimahalleista puhumattakaan. Syynä on varmastikin se, että meinasin pienenä tyttönä hukkua Samppalinnan maauimalassa. Uimakammohan siitä hukkumiskokemuksesta tuli. Yhtään asiassa ei auttanut Impivaaran uimahallin uimaopettaja, kaksinapainen mies, joka kummasteli ja naureskeli ääneen kun en uskaltanut syvältä puolelta lähteä uimaan ja marssitti minut "luuseripuolelle". On ollut niin helppoa sanoa, että "En ui, ei todellakaan huvita uida kun melkein henki lähti kun viimeksi pulikoin altaassa!" Yleensä hän, jolle tämän olen sanonut, kohauttaa olkapäitään ja miettii varmaan, että älä sitten ui. Itsellä on tämä uimattomuus kuitenkin kaihertanut jotain uraa tuolla sisimmässä, vaikkei se elämää olekaan kummemmin rajoittanut. On voinut harrastaa muita juttuja kuin uimista, mutta kuitenkin aina joskus sitä on miettinyt, että millainen vesipeto sitä nyt olisi, jos lapsena olisi ottanut itseään niskasta kiinni ja vain pakottanut itsensä sinne altaaseen. Kävinhän minä uimakoulunkin, mutta olin tosi helpottunut kun se oli ohi eikä vetoa altaita taikka luonnonvesiä kohtaan syntynyt tuon uimakoulun tuloksena. Pelot rajoittavat elämää ja usein kun sen pelon kohtaa niin huomaa, että sitä on tullut pelänneeksi paljon turhaakin. Vuoden vaihteessa tein päätöksen, että jos minua vaivaa jokin pelko niin otan sen käsittelyyn. Menen tulta päin, mutta pelko kerrallaan ettei ylirasitu. Tuli eteen tuo uimakammo ja ajattelin, että siinä onkin oiva haaste... eikun uimahalliin. Ensimmäisellä kerralla tutustuin "taloon" kuten sanotaan. Totesin, että 35 vuoden aikana nuo uimahallit ovat muuttuneet, teknistyneet. Ihan oli tekemistä siinä, että tajusin vilauttaa kassalta saamaani korttia lukijassa ja poislähtiessä pudottaa kortti aukosta, jotta puomi taas avautuisi. Moni silmäpari seurasi mielenkiinnolla, että pääsenkö sieltä uimahallista ulos kun rynkytin ja veivasin sitä puomia. Onneksi kiltti kassantäti kävi lopulta sanomassa mitä pitää tehdä. Se kun ensimmäisen kerran pulahdin altaaseen ja uskalsin kokeilla matalalla puolella vesijuoksuvyön toimintaa, niin se tuntui aika makealta voitolta. Minä uskalsin. Vesikin oli peräti kainaloihin asti. Toisella kerralla päätin, että nyt kokeillaan vesijuoksua ihan koko 50 m radan pituudelta. Eka yritys oli varmasti aika surkuhupaisan näköistä kun yhtäkkiä, kesken matkan, sain paniikkikohtauksen, tarrauduin rataköyteen ja vesijuoksuvyö alkoi kelluttaa minua naamalleni ja heti perään selälleni. Hetken altaassa pärskyi ja lainehti kunnes sain itseni tasapainoon. Sydän hakkasi miljoonaa. Uimavalvojat eivät rynnänneet paikalle, joten näky ei sitten ilmeisestikään ollut niin hirveä kuin luulin. Kuitenkin tuli se minä hukun -tunne ja tulee vieläkin joka kerta kun aloitan vesijuoksun. Onneksi on joogahengitystä tullut harjoitettua ja hengitykseen keskittyminen auttoi. Itsensä kannustaminen on myös tärkeää. "Hienosti menee Katja!" mumisen itsekseni kun kädet kauhovat vettä ja jalat juoksevat. Tänään tuli vesijuostua 900 m. Ensimmäisen 50 m menin taas rystyset valkoisena puristaen sitä poijunarua, mutta menin kuitenkin. Loput 850 m menin hymyssä suin ja jopa altaan reunasta 50 cm päässä eli kohta juoksen varmaankin keskellä rataa! Se tunne oli aivan mahtava kun vesijuoksun jälkeen asteli uimahallin portaita alas, jalat kieltämättä vähän tutisten, mutta olo oli mitä upein. Minä olin ottanut monta vesijuoksuaskelta eteenpäin tuon uimapelkoni voittamisessa! Sinäkin pystyt siihen, voittamaan oman pelkosi, jos vain haluat. <3
|