Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Silitä, suukota, selitä

Perjantai 22.8.2014 klo 13:54 - Katja

Minulla on kolme "hoitoapulaista" kotonani - Väpä 10 v, Niitti 8 v ja Lärvi 5 v. Joka on luonani käynyt, tietää miten kaksi näistä hoitoapulaisista on aina innokkaana vastassa kun ovesta astuu sisälle. Väpän tunnistaa siitä kun tervehdysmaukahduksen jälkeen katse kääntyy tulijan kenkiin ja silloin Väpän ilme joko kirkastuu taikka synkistyy. Kirkastumista tapahtuu jos tulija on hoksannut laittaa jalkaansa kengät Väpän makuun. Ja nimenomaan makuun. Nauhoja pitää löytyä ja mielellään tuplana. Se onkin sitten pomppu ja vilaus kun nauhat on syöty ja Väpä röyhtäilee olohuoneen puolella. Meillä kylppäri on kova sana kenkien säilytyksessä.

Lärvin sydäntä lähellä ovat luonto ja kukat. Lärvin bravuuriesitys on ponkaista pöydälle syömään tekokukkia - kukat ja lehdet saavat kyytinsä kun "puutarhuri" iskee. Kuuluu pieni naukaisu "mutta kun mä tahdon", jos yritän torua Lärviä.

Niitti pohtii yleensä tässä vaiheessa unikuvien kautta maailman menoa.

Pojat eli kisuni ovat monelle hämmästyksen kohteena. Miten kissat voivatkin olla tuollaisia. Todella helposti. Emo (lue: minut) on nyt saatu melko hyvin koulutettua vuosien saatossa ja tulos on melkein täydellinen. Melkein täydellinen siksi, että poikien mielestä minun ei aina pitäisi nalkuttaa kaikesta. Tämä on hei elämää.

Kissat ovat viisaita, monesti paljon viisaampia kuin me ihmiset. Pojilta olen oppinut aamuvenyttelynkin. Ensin kädet oiiiiiikein pitkiksi, sitten samanlainen venytys jalkoihin. Päivä alkaa silloin paljon notkeammin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Meillä onkin usein yhteisjumppahetki aamuisin. Hellyrihetket ovat myös ihan must ja niitä pitää olla joka päivä. Ilman silittelyä ja suukottelua sitä kuihtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Usein ne ovat spontaaneja "mä tuun nyt syliin kun kerran istahdit" -tyyppisiä, mutta sitten meillä on myös "kiva kun tulit kotiin", "korvan takaa kutiaa" ja  "oletko unohtanut, että kaapissa on namia" -hellyreitä.

Meillä osataan myös mököttää. Väpällä on usein mökötysvaihde päällä, mutta hänestä johtumattomista syistä. Yleensä syyllinen pahaan mieleen löytyy tämän jutun kirjoittajasta.Väpällä on sinistä verta suonissaan eli isän puolelta aatelissukua. Se tuo oman vivahteensa Väpän olemukseen. Väpän ilme ja käytös kertovat usein miten "alamaisten" käytös voikaan ärsyttää niin suunnattoman paljon. Tämän kokeneet tietävät mitä tarkoitan kun kerron, että kaikki alkaa alta kulmain tuijotuksella (sitä on varmasti harjoiteltu peilin edessä), äkäisestä maukaisusta ja sitten mennään. Väpä lähtee kierrokselleen. Ensin kailotetaan häntä kiukusta värähdellen eteisen kotitontuille elämän epäreiluutta. Pysähdys hoitohuoneen takana, joka tietysti on kiinni. Tästä tuohtuneena Väpä jatkaa matkaansa makuuhuoneeseen, keittiöön, olohuoneeseen ja pysähtyy keskelle lattiaa, selkä mielenosoituksellisesti minuun päin.  Voin kertoa, että sydämistyneen pikkukisun lepyttely on taitolaji ja vuosienkaan harjoittelu ei välttämättä auta. Siihen eivät auta aina edes namitikut, sillä juuri sillä hetkellä huomaat, että olet ostanut väärän makuisia tikkuja. "KANAN makuisia, minä syön vain KALAN makuisia", kertoo Väpän entistä loukatumman oloinen olemus... ja ilme. Eilen ne kanan makuisetkin kyllä kelpasivat... Vieressä Lärvi  ilmoittaa, että "Mä voin kyllä syödä Väpänkin namit. Kananamit on NIIN hyviä".

Minä olen oppinut myös selittelemään pojille kaikki mahdolliset asiat. Menemiset, tulemiset ja tekemiset. Kerron kaikki ulko-ovesta suuntautuvat menoni ja tuloni, jopa roskapussin vienninkin, ettei tule epäselvyyksiä. Pelisäännöt on hyvä olla, oli sitten kyse ihmisistä taikka eläimistä. Joskus kyllä mietityttää... Varsinkin silloin kun yritän pitää puhuttelua Väpälle esimerkiksi juuri siitä, että miksi kengännauhoja ei saisi maistella saati syödä, kun voi tulla suolisolmu. Siinä sitten mietin, että miten tässä on näin päässyt käymään, kumpi onkaan se pomo talossa  - Väpän istuessa edessäni päätään nyökytellen ja  tassut ristissä.

00210.jpg

 

 

 

1 kommentti .

Keskustelua Vilpurin kanssa

Tiistai 5.8.2014 klo 15:34 - Katja

Olen tässä muutaman päivän ajan miettinyt miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle, luonnolle, mutta varsinkin eläimille. Viattomille luontokappaleille. En pysty katsomaan niitä videoita, joissa eläimiä kidutetaan ja kohdellaan huonosti. Minun on parempi ilman niitä kuvia eikä se tarkoita sitä, että enkö välittäisi. Välitän ja välitän paljon. Olen miettinyt, että pitää olla jokin keino, jolla pystyn lisäämään hyvää enkä vain keskity siihen pahaan. Jos suuntaa ajatuksensa negatiiviseen, katsoo vain kidutusvideoita ja siunailee niitä, niin se antaa lisää voimaa, energiaa noille kiduttajille. Siksi olen etsinyt keinoa, että miten voisin tehdä hyviä tekoja, jotka tuovat hyvää energiaa lisää. Se voittaisi sen pahan. Pidän tietysti kisujani niin hyvin kuin kykenen, mutta entäpä kaikki muut, koko maailman eläimet? Ne tarvitsevat myös hyvää. Tosin jos minun kisuiltani kysyy niin namia tulee ihan liian vähän joten se hyvänä pitokin on niin subjektiivista.

Tänään olin normaalilla reitilläni, työpaikan parkkipaikalta itse työpaikalle, kun huomasin keskellä asfalttia nököttävän jonkin tumman möykyn. Lähestyessäni möykkyä huomasin, että siinähän oli kirjosieppo (tai näillä lintubongarin taidoillani luulin ensin, että kyseessä oli varpunen). Lintu oli hyvin heikossa kunnossa, hengitti vaivalloisesti, pää nuokahteli  eikä lintu jaksanut edes seistä. Otin linnun varovasti käsieni väliin ja aloin juttelemaan linnulle. Ristin linnun Vilpuriksi. Vilpuri ei jaksanut välittää jutustelustani vaan sulki silmänsä ja nuokkui. Oli todennäköisesti lentänyt parkkihallin seinää päin. Siinä sitten silitellessäni tunsin miten energiat alkoivat virrata käsistäni Vilpuriin. Kädet lämmittivät ja hohkasivat pienen Vilpurin pienen kehon joka kolkkaan. Ohikulkijat jäivät välillä kummastelemaan ja monet vain tokaisivat, että "jätä se lintu, et voi mitään. Luonto kyllä hoitaa omansa". Useimmat vain kulkivat ohi ja käänsivät päänsä pois meidän kohdallamme. No ehkä myös ajattelivat, että mikä hullu tuo on kun istuu keskellä nurmikkoa lintu sylissään ja juttelee linnulle, että "Sinä pystyt Vilpuri siihen! Pystyt lentämään taas ja selviät!"

Siinä nurmikolle me tosiaan Vilpurin kanssa istuimme lähemmäs tunnin ja juttelimme. Vähitellen Vilpuri alkoi suoristamaan siipiään, nousi jaloilleen ja virkistyi hieman. Alkoi jopa tuijottelemaan minua. Pikainen vilkaisu minuun ja äkkiä katse pois. Antoi kuitenkin silittää ja hoitaa. Sitten yhtäkkiä Vilpuri alkoi tuijottamaan minua hyvin intensiivisesti. Tuijotusta kesti valehtelematta varmaankin muutaman minuutin ja kuulin ihan selvästi Vilpurin sanovan: "Älä mieti sitä mitä muut tekevät eläimille. Merkitystä on sillä mitä SINÄ teet." Samassa Vilpuri pyrähti lentoon ja lensi parkkihallin räystään alle. Liekö siellä Vilpurilla pesä ja ehkäpä jopa poikasia vielä. Minä lähdin kevein mielin työpaikalle ja mietin viisaan Vilpurin sanoja. Tulen muistamaan Vilpurin ja ne sanat ikuisesti.

vilpuri.jpg

4 kommenttia .