Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Viestejä enkeleiltä

Keskiviikko 16.7.2014 klo 22:22 - Katja

Tänään mietin syntyjä syviä. Itse asiassa mietin jo eilen... noh oikeastaan jo viime viikonloppuna. Usein tällaisina hetkinä hyppään pyörän selkään näin kesällä ja poljen vimmatusti pitkin Vantaan pyöräteitä. Niin tänäänkin. Lähdin hiukset hulmuten ja tuuli korvissa humisten polkemaan. Olin pyytänyt jotain merkkiä enkeleiltä tähän hetkeen. Jonkun tönäisyn taikka viuhahduksen jossain. Viestiä siitä, että mihin minun pitäisi elämässäni polkea. Miten osaisin polkea sinne minne minun pitääkin polkea. Välillä pitäisi tietysti pumpata ilmaa pyöränkumeihin ja voidella laakerit, mutta sen jälkeen matka taas jatkuisi.

Siinä se sitten nököttikin se merkki. Keskellä pyörätietä. Silmäni pyöristyivät kun hoksasin, että sehän on valkoinen höyhen! Yksi kaikkein selkeimmistä merkeistä ja viesteistä, joita enkelit meille jättävät. Otin höyhenen hellästi käteeni ja laitoin sen taskuuni. Onnenkyyneleet silmissä poljin eteenpäin. Olin oikealla pyörätiellä.

valkoinen_hoyhen2.jpg

Mietin samalla siinä polkiessani, että olihan minulle aiemminkin annettu näitä merkkejä. Viime syksynä olin valintojen äärellä. Olo oli vähän sama kuin sillä kissalla tv-mainoksessa, joka tutkaili miljoonia kissanruokapurkkeja... "valintoja, valintoja, valintoja..."  Opiskelu oli se yksi asia, jota syksyllä mietin. Myös se, että saisin tehtyä rauhan menneisyyteni kanssa. Painajaismaisia muistikuvia ei enää olisi menneisyydestä ja täyttyisin ilolla, onnellisuudella ja valolla.

Viime syksyn sateisina syyspäivinä sainkin monia viestejä. Muutamana aamuna kun lähdin aikaisin aamulla töihin, niin ulko-oven vieressä, aina samalle paikalle, oli jätetty minulle kauniita sydämiä viestimään, että oikealla polulla olet Katja. Parista sydämestä nappasin kuvankin.

sydan_asfaltilla.jpg

Kun kohtaa maailman avoimin mielin ja silmin, kohottaen katseensa taivaalle, niin siellä saattaa nähdä itse Arkkienkeli Metatronin liihottelevan taivaalla tuoden omia viestejään. Näin kävi minulle eräänä päivänä.

metatron.jpg

Taikka kun miettii sitä, että mitkä olisivat ne Lumikristallin hoitojen henkiset värit jos joku kysyisi niitä. Silloin kannattaa kurkata auton lattialle ja todeta, että nehän ovat violetti ja vaaleanpunainen. Kuten sen sulan värit, joka auton lattialla odotti poimijaansa. 

hoyhen_kirjava.jpg

Meille viestitään koko ajan. Pidetään silmät siis auki ihanassa Suomen kesässä. 

4 kommenttia .

Isoäiti

Perjantai 4.7.2014 klo 22:42

”Menkää helvettiin kaikki! Haluatte vain tappaa minut!”, huusi isoäitini. Olin juuri ajanut 182 km Vantaalta Turkuun ja taas oli vastassa sama kohtaus kuin edelliselläkin kerralla.  Sisimmässäni tiesin, että Alzheimerin tauti sai aikaan tuon vihan ja pelon mitä isoäitini koki. Se oli hänelle todellista elämää. Samoin ne seinän läpi tulevat ja kulkevat kiljuvat lapset ja olennot, joita me muut emme nähneet. Meille sukulaisille se oli raskas paikka kun näimme miten rakas isoäitimme hetki hetkeltä etääntyi tästä hetkestä ja elämästä, selkeät hetket olivat enää harvassa. Tunsin tuskaa, avuttomuutta ja surua sisimmässäni, mutta sitä ei voinut näyttää ulospäin. Ei siinä hetkessä, isoäidin huoneessa, äidin luona, jossa isoäitini nyt asui. Äitini hoiti äitiään. Oli pakko yrittää olla iloinen ja peittää sisällä vellovat tunteet. Olihan minulla kotimatka aikaa itkeä ja surra. Olin jo neljä vuotta kulkenut Vantaalta Turkuun aina kun pystyin. Muutama tunti isoäidin luona ja sitten takaisin Vantaalle. Sydämessäni kotini oli isoäidin luona.

Ei riittänyt, että isoäidillä oli Alzheimer. Hän oli myös menettänyt molemmat jalkansa. Ne oli jouduttu amputoimaan pari vuotta aiemmin. Olisi saattanut käydä toisin jos diabetes olisi todettu aiemmin ja sitä olisi hoidettu, mutta nyt kävi näin. Lisäksi isoäidiltä oli lähtenyt näkö melkein kokonaan. Isoäidin rakkaat undulaatit, Wilma ja Waltteri, toivat tosin pieniä värin pilkahduksia elämään. W&W olivat isoäidin tärkeimmät rakkaat. Isoäidin kuulo oli myöskin mennyt niin huonoksi, että huutamallakaan ei välttämättä asiaansa saanut kuuluville. Siis isoäidin kuuluville.  Nyt isoäiti torkahteli sängyssään ja minä vaivuin mietteisiini.

Muistelin miten 94-vuotias  isoäiti oli aina ollut se suvun matriarkka, jota kaikki kunnioittivat ja ihailivat sitä sisukkuutta, jolla isoäiti oli elämäänsä elänyt. Kunnioitus oli jäljellä vieläkin, mutta välillä meitä sukulaisia ahdisti toden teolla. Halusimme takaisin sen ”vanhan” isoäidin, sen arvokkaan keppiänsä kopauttelevan isoäidin, joka pelkällä katsellaan sai väen hiljaiseksi. Ja yleensäkin koko suvun koolle ainakin pari kertaa vuodessa, isoäidin syntymäpäivänä ja Äitienpäivänä. Katse ei kuitenkaan ollut kova vaan lempeä, mutta hänestä huokui arvokkuus ja elämää nähnein silmin hän opasti meitä nuorempia.  Isoäiti oli kokenut pula-ajat, jaksanut pienten lasten kanssa sodan kauhut kun mies oli rintamalla. Hän oli kestänyt kivut mukisematta ja katsonut aina tulevaisuuteen positiivisesti. Aina.

Muistan miten minulla oli lapsena usein surullinen olo. Esimerkiksi siitä, että minä en voinut tehdä Isänpäiväkorttia vaan tein aina kortin Pappalle, Isoisälle. Se oli lapselle kova pala. Lapset kun osaavat olla lapsille joskus julmia. Isoäiti osasi aina lohduttaa oikeilla sanoilla ja sai minut uskomaan, että olen turvassa, olen rakastettu ja minusta tulee isona sosiaali- ja terveysministeri. Hän oli nähnyt enneunen. Sosiaalipolitiikkaa luin yliopistossa pääaineenani, mutta että sosiaali- ja terveysministeri. Kuitenkin isoäiti uskoi minuun ja olen siitä hänelle kiitollinen. Toki isoisäkin oli aina kannustava ja meillä oli ihania lämpimiä hetkiä. Olimme tässä hetkessä tuijotellen tuleen, kakluuniuunin äärellä, kun iltaisin paistoimme minulle makkaraa ja isoisä sen joutui aina syömään. Se läsnäolo, yhdessäolo oli se juttu. Ei se itse grillimakkara.  Isoisä vain lähti elämästäni niin varhain. Hänen kuollessaan olin 9-vuotias. Se oli kova isku minulle, mutta vielä kovempi isoäidille.

Isoäiti ei kuitenkaan lannistunut siinäkään vaiheessa kun perheen tuki ja turva poistui elämästämme. Jälkeenpäin olen kuullut sukulaisilta, että ellei minua olisi ollut, niin isoäiti olisi ehkä luovuttanut. Nyt hänen oli pakko jaksaa ja jatkaa. Minun takiani. Olinhan ollut hänen hoidossaan jo 4-vuotiaasta asti. Meillä oli ihania yhteisiä hetkiä. Paljon. 70-vuotiaana isoäitini teki ensimmäisen ulkomaan matkansa ja siitä alkoi matkailun kultakausi isoäitini osalta. Oli Kanarian lämpö ja aurinko, Kreikan tinkimistorit ja Italian huikeat nähtävyydet. Hän ehti tehdä lähemmäs 20 matkaa ennen kuin terveys petti niin, että matkailu piti unohtaa. Hyvät muistot jäivät ja ne olivat isoäidille kultaakin kalliimpia. Ne olivat niitä muistoja,  joita hän kiikkustuolissa muisteli.

Heräsin ajatuksistani kun kuulin taas isoäitini huudon. ”Apua! Ottakaa tuo kauhea otus pois!” Itku pyrki silmiini kun yritin lohduttaa isoäitiä. Kerroin, että mikään ei käy hänen kimppuunsa. Se oli kuitenkin turhaa. Huuto vain yltyi. Kaikki se piti käydä läpi,  isoäidin se oma tuskansa ja pelkonsa ja minun ne omat tuskani ja pelkoni. Lopulta isoäiti rauhoittui ja nukahti. Oli minun aikani lähteä takaisin "kotia" kohti.

Oli kulunut muutama kuukausi tuosta vierailustani ja paljon oli ehtinyt tapahtua. Isoäiti oli mennyt niin huonoon kuntoon ettei äitini pystynyt häntä enää yksin kotonaan hoitamaan. Isoäiti oli pakko siirtää sairaalan vuodeosastolle. Onneksi äitini oli tehnyt elämäntyönsä vanhusten parissa ja osasi vaatia, vaatia ja vaatia. Sinnikkyydellään hän sai isoäitini sairaalasta Turun parhaaseen hoitokotiin, Hirvensalon kauniisiin maisemiin. Kaunis oli huonekin. Äitini ja tätini olivat sisustaneet huoneen kauniiksi, röyhelöverhoineen kaikkineen. Siellä isoäiti oli ollut nyt puolitoista viikkoa.  Oli kaunis lauantaipäivä kun köröttelin jälleen kerran Turkua ja Hirvensaloa kohti. Olin onnellinen isoäidin puolesta. Jokainen meistä sukulaisista olisi toivonut, että isoäiti olisi saanut olla äitini ja hänen miehensä luona loppuun asti, mutta tämä oli pakon sanelema juttu ja väistämätön sellainen. Saavuttuani isoäidin huoneeseen huomasin miten heikko hän oli. Ruoka ei maistunut enää ja isoäiti ei pystynyt liikkumaan itse. Häntä käänneltiin eri asentoihin tiuhaan tahtiin. Silti makuuhaavat piinasivat kivuillaan.

Mielessäni risteilivät ristiriitaiset tunteet. Halusin itsekkäistä syistä, että isoäiti olisi luonamme vielä pitkään, mutta samalla tajusin, että isoäidille olisi helpotus päästä tästä elämästä pois. Hän ei enää edes tuntenut minua. Tai ehkä tunsikin.  Hän ei myöskään jaksanut enää huutaa apua eikä kirota meidän sukulaisten murhanhimoa. Hän ei jaksanut mitään. Pala kurkussa silitin hiljaa isoäidin kättä ja halasin häntä kertoen miten rakastin häntä. Kuiskaten, sillä niitä asioita ei ääneen sanottu. Miten hennolta hän tuntuikaan.  En aavistanut tai ehkä aavistinkin sisimmässäni, että näin isoäitini viimeisen kerran. Kaksi päivää käyntini jälkeen hän nukkui pois tätini läsnä ollessa. Päivänkin isoäiti osasi valita. Yhdysvaltain kansallispäivän 4.7.2011. Isoäiti teki kaiken aina tyylillä.

Tänään tuli kuluneeksi 3 vuotta kun isoäitini nukkui pois. Tänään olen asunut tasan vuoden tässä nykyisessä asunnossani. Merkityksellinen päivä siis. Tuon ylläolevan tarinan kirjoitin vajaa kaksi vuotta sitten. Silloin olin päättänyt, että toteutan sen minulle joskus annetun povauksen: "Muista tyttö aina, että kynä on se sun juttus".  Olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja tuo tarina isoäidistä oli sen kurssin "lopputyö". Isoäiti samoin kuin isoisä ovat jatkuvasti läsnä tässä hetkessäkin. Henkinä. Opastaen ja rakastaen vaikkeivat olekaan fyysisessä kehossa. Muistakaa pitää huolta teille tärkeistä ihmisistä ja eläimistä, jotka nyt tallustelevat teidän kanssanne tässä fyysisessä elämässä. Muistakaa sanoa heille ääneen miten paljon heistä välitätte. Nyt kun he elävät.  Elämä ei lopu tähän ja on paljon mitä silmillämme emme näe, mutta tärkeintä on elää tätä fyysistä elämää tässä ja nyt. Välittäen ja rakastaen.

pilvi.jpg

 

1 kommentti .

Enkelin silmin asioiden yläpuolelle

Tiistai 1.7.2014 klo 21:14 - Katja

Pienoinen väsymys painaa nyt toisen työpäivän jälkeen. Lomavaihde alkaa kuitenkin jo vähitellen kiihtymään työvaihteelle. Hiirikäteni tosin tarvitsee vielä hetken tottuakseen arkeen. Mietin juuri mennyttä lomaa ja mitä siitä jäi eniten mieleen. Lepo teki hyvää ja se on loman tarkoituskin. Sain myös tehtyä paljon pieniä rästihommia, jotka olivat mieltä painaneet. Luin monen monta ihanaa ja avartavaa kirjaa. Säät suosivat lukemista oivallisesti. Opiskeltuakin tuli.  

Yhden viisaan asian opin ja se oli se, että "on mentävä asioiden yläpuolelle" kuten ystävättäreni aina ihanasti muistuttaa "kriisien" keskellä. Tai olenhan sitä jo monta kertaa yrittänyt tolkuttaa päähääni. Se on välillä vaikeaa ja unohtuu ainakin minulta. Tultava ja mentävä puolitiehen vastaan toista ihmistä ja toivottava, että se toinenkin ottaa ne omat askeleensa. Ymmärrettävä, että joskus vain voi olla tosi väsynyt ja silloin kaikki elämä tuntuu vaikealta. Ja jos kaksi väsynyttä ihmistä erehtyy vastakkain niin soppa saattaakin olla sitten valmis. Tulee sanottua ikäviä asioita eikä takaraivosta saa kaivettua sitä viisautta, että mene asioiden yläpuolelle. Ei osaa juuri sillä hetkellä muistaa sitä miten hyvä olisi miettiä, että onko tuolla nyt suurelta tuntuvalla asialla merkitystä vuoden taikka viiden päästä. Jos asialla ei ole enää silloin merkitystä, niin pitäisi mennä sinne asioiden yläpuolelle. Nähdä kaikessa ja kaikissa sen hyvän, vaikkakin vain pienen hyvän... valonpilkahduksen. Silloin voi taputtaa itseään olkapäälle. Taas kerran. Silloin myös alkaa tapahtumaan muita hyviä asioita. Hyvä tulee hyvän luokse moninkertaistuen.

Enkelitkin aina katselevat meitä ihmisiä nähden meissä vain hyvää, rakastaen, iloiten kanssamme ja lohduttaen tarvittaessa. Jos olisi ne enkelin siivet selässä niin olisi ehkä helpompi liihotella sinne asioiden yläpuolelle ja katsella asioita enkelin silmin. Haasteet ja "ahaa" -oivallukset vievät meitä tällä elämän matkalla eteenpäin. Elämän tulisi kuitenkin olla onnellista ja hyvää, mitä se itse kullekin tarkoittaakin se onnellinen ja hyvä elämä. Meidän ei ole tarkoitus kärsiä, murehtia, pelätä taikka tuntea surua. Usein me itse rajoitamme itseämme ja luomme itsellemme vähemmän onnellisen elämän.

Viisaan ystävättäreni sanoja lainaten:

"Taaksepäin katsoen voi vain ihmetellä, mitä kaikkea on elämässä tapahtunut. Odottavaisin mielin katso nyt eteenpäin, missä suuntaviivat näyttää selkeiltä. Haaveita voi toteuttaa, joskus voi olla vaikeaakin, mutta pitää uskoa itseensä ja uskaltaa hypätä uuteen eikä vatvoa menneitä liikaa. Pitää myös aina kuunnella sydäntään. Elämä on ihanaa ja joskus kamalaa, nautitaan joka hetkestä joka ikinen päivä".

kesa.jpg

2 kommenttia .