Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Isoäiti

Perjantai 4.7.2014 klo 22:42


”Menkää helvettiin kaikki! Haluatte vain tappaa minut!”, huusi isoäitini. Olin juuri ajanut 182 km Vantaalta Turkuun ja taas oli vastassa sama kohtaus kuin edelliselläkin kerralla.  Sisimmässäni tiesin, että Alzheimerin tauti sai aikaan tuon vihan ja pelon mitä isoäitini koki. Se oli hänelle todellista elämää. Samoin ne seinän läpi tulevat ja kulkevat kiljuvat lapset ja olennot, joita me muut emme nähneet. Meille sukulaisille se oli raskas paikka kun näimme miten rakas isoäitimme hetki hetkeltä etääntyi tästä hetkestä ja elämästä, selkeät hetket olivat enää harvassa. Tunsin tuskaa, avuttomuutta ja surua sisimmässäni, mutta sitä ei voinut näyttää ulospäin. Ei siinä hetkessä, isoäidin huoneessa, äidin luona, jossa isoäitini nyt asui. Äitini hoiti äitiään. Oli pakko yrittää olla iloinen ja peittää sisällä vellovat tunteet. Olihan minulla kotimatka aikaa itkeä ja surra. Olin jo neljä vuotta kulkenut Vantaalta Turkuun aina kun pystyin. Muutama tunti isoäidin luona ja sitten takaisin Vantaalle. Sydämessäni kotini oli isoäidin luona.

Ei riittänyt, että isoäidillä oli Alzheimer. Hän oli myös menettänyt molemmat jalkansa. Ne oli jouduttu amputoimaan pari vuotta aiemmin. Olisi saattanut käydä toisin jos diabetes olisi todettu aiemmin ja sitä olisi hoidettu, mutta nyt kävi näin. Lisäksi isoäidiltä oli lähtenyt näkö melkein kokonaan. Isoäidin rakkaat undulaatit, Wilma ja Waltteri, toivat tosin pieniä värin pilkahduksia elämään. W&W olivat isoäidin tärkeimmät rakkaat. Isoäidin kuulo oli myöskin mennyt niin huonoksi, että huutamallakaan ei välttämättä asiaansa saanut kuuluville. Siis isoäidin kuuluville.  Nyt isoäiti torkahteli sängyssään ja minä vaivuin mietteisiini.

Muistelin miten 94-vuotias  isoäiti oli aina ollut se suvun matriarkka, jota kaikki kunnioittivat ja ihailivat sitä sisukkuutta, jolla isoäiti oli elämäänsä elänyt. Kunnioitus oli jäljellä vieläkin, mutta välillä meitä sukulaisia ahdisti toden teolla. Halusimme takaisin sen ”vanhan” isoäidin, sen arvokkaan keppiänsä kopauttelevan isoäidin, joka pelkällä katsellaan sai väen hiljaiseksi. Ja yleensäkin koko suvun koolle ainakin pari kertaa vuodessa, isoäidin syntymäpäivänä ja Äitienpäivänä. Katse ei kuitenkaan ollut kova vaan lempeä, mutta hänestä huokui arvokkuus ja elämää nähnein silmin hän opasti meitä nuorempia.  Isoäiti oli kokenut pula-ajat, jaksanut pienten lasten kanssa sodan kauhut kun mies oli rintamalla. Hän oli kestänyt kivut mukisematta ja katsonut aina tulevaisuuteen positiivisesti. Aina.

Muistan miten minulla oli lapsena usein surullinen olo. Esimerkiksi siitä, että minä en voinut tehdä Isänpäiväkorttia vaan tein aina kortin Pappalle, Isoisälle. Se oli lapselle kova pala. Lapset kun osaavat olla lapsille joskus julmia. Isoäiti osasi aina lohduttaa oikeilla sanoilla ja sai minut uskomaan, että olen turvassa, olen rakastettu ja minusta tulee isona sosiaali- ja terveysministeri. Hän oli nähnyt enneunen. Sosiaalipolitiikkaa luin yliopistossa pääaineenani, mutta että sosiaali- ja terveysministeri. Kuitenkin isoäiti uskoi minuun ja olen siitä hänelle kiitollinen. Toki isoisäkin oli aina kannustava ja meillä oli ihania lämpimiä hetkiä. Olimme tässä hetkessä tuijotellen tuleen, kakluuniuunin äärellä, kun iltaisin paistoimme minulle makkaraa ja isoisä sen joutui aina syömään. Se läsnäolo, yhdessäolo oli se juttu. Ei se itse grillimakkara.  Isoisä vain lähti elämästäni niin varhain. Hänen kuollessaan olin 9-vuotias. Se oli kova isku minulle, mutta vielä kovempi isoäidille.

Isoäiti ei kuitenkaan lannistunut siinäkään vaiheessa kun perheen tuki ja turva poistui elämästämme. Jälkeenpäin olen kuullut sukulaisilta, että ellei minua olisi ollut, niin isoäiti olisi ehkä luovuttanut. Nyt hänen oli pakko jaksaa ja jatkaa. Minun takiani. Olinhan ollut hänen hoidossaan jo 4-vuotiaasta asti. Meillä oli ihania yhteisiä hetkiä. Paljon. 70-vuotiaana isoäitini teki ensimmäisen ulkomaan matkansa ja siitä alkoi matkailun kultakausi isoäitini osalta. Oli Kanarian lämpö ja aurinko, Kreikan tinkimistorit ja Italian huikeat nähtävyydet. Hän ehti tehdä lähemmäs 20 matkaa ennen kuin terveys petti niin, että matkailu piti unohtaa. Hyvät muistot jäivät ja ne olivat isoäidille kultaakin kalliimpia. Ne olivat niitä muistoja,  joita hän kiikkustuolissa muisteli.

Heräsin ajatuksistani kun kuulin taas isoäitini huudon. ”Apua! Ottakaa tuo kauhea otus pois!” Itku pyrki silmiini kun yritin lohduttaa isoäitiä. Kerroin, että mikään ei käy hänen kimppuunsa. Se oli kuitenkin turhaa. Huuto vain yltyi. Kaikki se piti käydä läpi,  isoäidin se oma tuskansa ja pelkonsa ja minun ne omat tuskani ja pelkoni. Lopulta isoäiti rauhoittui ja nukahti. Oli minun aikani lähteä takaisin "kotia" kohti.

Oli kulunut muutama kuukausi tuosta vierailustani ja paljon oli ehtinyt tapahtua. Isoäiti oli mennyt niin huonoon kuntoon ettei äitini pystynyt häntä enää yksin kotonaan hoitamaan. Isoäiti oli pakko siirtää sairaalan vuodeosastolle. Onneksi äitini oli tehnyt elämäntyönsä vanhusten parissa ja osasi vaatia, vaatia ja vaatia. Sinnikkyydellään hän sai isoäitini sairaalasta Turun parhaaseen hoitokotiin, Hirvensalon kauniisiin maisemiin. Kaunis oli huonekin. Äitini ja tätini olivat sisustaneet huoneen kauniiksi, röyhelöverhoineen kaikkineen. Siellä isoäiti oli ollut nyt puolitoista viikkoa.  Oli kaunis lauantaipäivä kun köröttelin jälleen kerran Turkua ja Hirvensaloa kohti. Olin onnellinen isoäidin puolesta. Jokainen meistä sukulaisista olisi toivonut, että isoäiti olisi saanut olla äitini ja hänen miehensä luona loppuun asti, mutta tämä oli pakon sanelema juttu ja väistämätön sellainen. Saavuttuani isoäidin huoneeseen huomasin miten heikko hän oli. Ruoka ei maistunut enää ja isoäiti ei pystynyt liikkumaan itse. Häntä käänneltiin eri asentoihin tiuhaan tahtiin. Silti makuuhaavat piinasivat kivuillaan.

Mielessäni risteilivät ristiriitaiset tunteet. Halusin itsekkäistä syistä, että isoäiti olisi luonamme vielä pitkään, mutta samalla tajusin, että isoäidille olisi helpotus päästä tästä elämästä pois. Hän ei enää edes tuntenut minua. Tai ehkä tunsikin.  Hän ei myöskään jaksanut enää huutaa apua eikä kirota meidän sukulaisten murhanhimoa. Hän ei jaksanut mitään. Pala kurkussa silitin hiljaa isoäidin kättä ja halasin häntä kertoen miten rakastin häntä. Kuiskaten, sillä niitä asioita ei ääneen sanottu. Miten hennolta hän tuntuikaan.  En aavistanut tai ehkä aavistinkin sisimmässäni, että näin isoäitini viimeisen kerran. Kaksi päivää käyntini jälkeen hän nukkui pois tätini läsnä ollessa. Päivänkin isoäiti osasi valita. Yhdysvaltain kansallispäivän 4.7.2011. Isoäiti teki kaiken aina tyylillä.

Tänään tuli kuluneeksi 3 vuotta kun isoäitini nukkui pois. Tänään olen asunut tasan vuoden tässä nykyisessä asunnossani. Merkityksellinen päivä siis. Tuon ylläolevan tarinan kirjoitin vajaa kaksi vuotta sitten. Silloin olin päättänyt, että toteutan sen minulle joskus annetun povauksen: "Muista tyttö aina, että kynä on se sun juttus".  Olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja tuo tarina isoäidistä oli sen kurssin "lopputyö". Isoäiti samoin kuin isoisä ovat jatkuvasti läsnä tässä hetkessäkin. Henkinä. Opastaen ja rakastaen vaikkeivat olekaan fyysisessä kehossa. Muistakaa pitää huolta teille tärkeistä ihmisistä ja eläimistä, jotka nyt tallustelevat teidän kanssanne tässä fyysisessä elämässä. Muistakaa sanoa heille ääneen miten paljon heistä välitätte. Nyt kun he elävät.  Elämä ei lopu tähän ja on paljon mitä silmillämme emme näe, mutta tärkeintä on elää tätä fyysistä elämää tässä ja nyt. Välittäen ja rakastaen.

pilvi.jpg

 


Kommentit

5.7.2014 6:04  Mari

Kaunis ja koskettava kirjoitus. Isoäidilläsi oli hyvä elämä, sillä varsinkin sinä oit hänen elämänsä rikkaus <3

Isoäitisi oli todellakin oikeassa, kynä on sinun juttusi!

Tyylillä hän lähti ja varmasti on onnellinen, kun seuraa sinua pilven reunalta.

Onnea asuntosi vuosipäivän johdosta :)


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini