Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Luottamusta ja sydämen kuuntelua

Sunnuntai 26.8.2018 - Katja

Hei Sinulle pitkästä aikaa! Olen ollut luovalla tauolla tämän blogi kirjoittamisen suhteen ja tietoisella sellaisella. Monta kertaa olen tosin miettinyt blogin kirjoittamista ja tarttunut jo kynäänkin taikka siis näppäimistöön, mutta aika ei vain ole ollut oikea kirjoittamiselle.

Viime kirjoittamisen jälkeen olen opetellut tuon otsikon mukaisesti luottamusta ja sydämen äänen kuuntelua. Tuo luottamus on ollut sitä, että olen oppinut ja opin koko ajan luottamaan sisäiseen ohjaukseeni. Kaikki tietohan on meissä itsessämme, mutta miten sitä onkin joskus helpompaa antaa toisten mielipiteiden ja toiveiden ohjata omaa elämää. Sen kyllä sitten tunteekin kun tekee oman sisäisen viisautensa vastaisesti. Sydämessä muljahtelee ikävästi taikka tuntuu kuin palleasta olisi otettu ilmat pihalle.

Miten tärkeää onkaan elää sitä omaa elämää ja toteuttaa omia unelmia. Tehdä kuten sydän sanoo. Silloin sitä on harmoniassa sisäisesti ja ulkoisesti ja sen kyllä huomaa silloin myös ulkopuolinen maailmakin. Sitä kyllä testataan, että miten vahvaksi sitä on tullut omassa voimassa elämisessään tai onko vielä jotain hiottavaa. Tällöin elämä vie hankaliin valintatilanteisiin, joissa pitää pohtia, että haluanko tehdä itselleni parhaan valinnan vaiko miellyttää muita.

Kiltin tytön syndrooma iskee joskus vieläkin toooosi tiukasti takin liepeisiin kiinni. Silloin pitää riisua se takki ja laittaa pesukoneeseen. Pesuohjelma kannattaa valita silloin siten, että siinä on täysteholinkous tai mielellään tupla sellainen. Silloin pesukoneen uumenista tulee esille hohtavan puhdas takki. Muutkin matkan varrella takkiin tarttuneet pölyt ja liat ovat näin tehden valuneet huuhteluveden mukana pois. Ja jos oikein hankalia tahroja on tarttunut takkiin, niin onneksi on keksitty tahranpoistoaineet. Rajuilla kemiallisilla aineilla ei ole kuitenkaan koskaan hyvä tehdä vastaiskuja tahroja taikka syndroomeja vastaan. Ruokasooda on lempeä, mutta kuitenkin luja keino niihin.

Taidankin tästä lähteä pyykkiä pesemään... Sitä ennen haluan sanoa Sinulle, että luota sydämesi ääneen.

240_F_104301472_pyVtIxV772wopi6o6smi4Ulqpe7lm8bS.jpg

3 kommenttia .

Hyppy tuntemattomaan

Lauantai 31.12.2016 - Katja

Jos joku olisi puoli vuotta sitten sanonut, että tulevana jouluna asun taas Turussa ja koko elämä jälleen uusiksi laitettuna, niin olisin nauranut kippurassa näille sanoille. Tämä vuosi on ollut suurten mullistusten vuosi, niin maailmalla kuin henkilökohtaisessa elämässänikin. Itselle todellinen loppuunsaattamisen ja puhdistamisen vuosi.

Alkuvuoden yt:t ja irtisanominen päivätöissä herättivät jonkin unohdetun kipinän sisälläni. Muutoksen kipinän. Kesäkuun lopun ilmoitus, että asuintaloni oli todettu myrkkytaloksi ja tyhjennettäisiin, sai kipinän muuntumaan liekiksi. Pieni sitkeä ääni sisälläni kuiskaili, että "Olisiko nyt aika palata Turkuun?". Yritin moukaroida äänen hiljaiseksi, mutta sielun ääni on sitkeä. Olihan minulle järjestynyt uusi työpaikka emoyhtiössä ja vara-asuntokin korjausten ajaksi. Minunhan pitäisi olla kiitollinen. Monelle on jaettu paljon huonommat roolit tässä elämän teatterinäytöksessä.

Heinäkuuta en tule varmaan ikinä unohtamaan. Kuukaudessa tapahtui ja tein asioita kymmenen vuoden edestä. Olokin oli kyllä aika hurja. Tein stressitestin, jossa lasketaan elämäntapahtumien aiheuttamia stressipisteitä. Lopetin laskemisen kun saavutin pisteitä  Aku Ankan auton rekisterinumeron verran. Se on 313 jos et muista taikka jaksa googlettaa.

Heinäkuun lopulla totesin istuvani täyteen ahdetussa pakettiautossa äidin ja siskon kanssa. Viimeinen muuttokuorma Turkua kohti oli lähtemässä. Mietin, että tätä paikkaa en jää niinkään kaipaamaan, mutta ihmisiä tulee ikävä. Ihmiset eivät kuitenkaan katoa vaan rakkaat ihmiset jäävät kyllä elämään. Sen olen tänäänkin saanut ihanasti kokea, että ystävyys kestää muutostenkin yli. Ystävyys vain vahvistuu.

Ensimmäiset pari kuukautta Turussa olivat rankkoja. Tulevaisuus oli sekä ihanasti, että kamalasti avoin. Se oli se minun testini, että luotanko ihan oikeasti. Helppo on sanoa, että luotan jos joutuisin jättämään kaiken, mutta entä kun aamulla heräät ja toteat, että hmmm, miten tästä eteenpäin? Paluuta vanhaan ei ollut eikä haluakaan.

Pari ensimmäistä viikkoa Turussa tuntuivat siltä, kuin olisi heitetty Saturnukselta Marsiin. Kaupassa saatoin hihkaista toiselle turkua murittavalle asiakkaalle, että "Hei, oletko sinäkin Turusta!?" ja pitkän tuijotuksen jälkeen mutisin, että "Taidat olla...". Ei tarvinnut etsiä paniikinomaisesti parkkipaikkoja ja ilmaisia parkkipaikkojakin löytyy Turusta. Kello neljän ruuhka pahimmilla Turun valtakaduilla tuntui sunnuntaiajelulta Kehä III:lla. Hanavesi tosin maistui aluksi oudolle. Kansalaisopistossakaan ei ollut mitään tarjontaa pääkaupunkiseudun opistoihin verrattuna. Kaikkeen onneksi tottuu ja onneksi Vantaan reissuilla voi hyvin täyttää vesipullon ja kansalaisopistoihinkin voi mennä opiskelemaan jos haluaa.

Tänään olen onnellinen. Kaikki asiat ovat järjestyneet elämässä ja tulevat järjestymään.  En ole joutunut hakkaamaan päätäni seinään yrittäessäni vaan asiat ovat soljuneet. Silloin kun toimii oman elämänsuunnitelmansa mukaan, niin asiat järjestyvät. Silloin kun joutuu hakkaamaan päätään seinään, niin pitäisi istahtaa alas ja miettiä, että onko tämä minulle hyväksi tai mitä minulle yritetään kertoa? Jos jokin asia ei ole hyväksi, niin suunnan ja polun voi aina valita uudelleen. Luota ja usko elämään ja siihen, että se kantaa pahimpienkin asioiden ja tapahtumien yli. Haasteita tulee, mutta silloin pitää vain mennä tulta päin. Tuleva vuosi on uusien alkujen ja runsauden vuosi. Olkoon vuosi 2017 sinulle kaikkien unelmiesi täyttymisen vuosi tai ainakin niiden alku.

240_F_128865112_5bsaCmRbcG01gox2vbdupLZSsCY2UmyP.jpg

6 kommenttia .

Elämän taustapeili

Perjantai 24.6.2016 klo 5:34 - Katja

Taustapeilit elämässä ja autossa ovat tärkeitä kapistuksia. Sain konkreettisen muistutuksen asiasta kun auton taustapeili tipahti pari päivää sitten. Mikä lienee katsastusmiehen jekku kun ei mitään vikaa autosta löytänyt. Ei sitä ihan heti edes huomaa, että jotain puuttuu. Sitä istahtaa tyytyväisenä ratin taakse ja asettelee tavaransa apumiehen paikalle. Viheltelee tyytyväisenä kun aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Vettäkin kun on satanut aika hyvin, mutta se tarkoittaa aina kunnon pesua luonnolle ja Hyrrikselle. Hyrris on autoni nimi, sillä ystävällä pitää olla nimi. Vanhallakin autollani oli nimi. Söpiksen kanssa koettiin monet seikkailut ja monta monttua. Nyt Söpis on päässyt Turun katuja seilaamaan eläkepäiviksi.

Hyrris on kuin elämä itse. Sitä on vain pakko mennä sinne ratin taakse istumaan jos haluaa paikasta a paikkaan b. Ohjata autoa itse. Asetella sillä hetkellä tärkeät tavarat apumiehen penkille ja toivoa ettei hirveän monta pomppua tule matkan varrella vastaan. Tai jos tulee, niin sitten vain kerää tavarat auton lattialta taas kasaan matkan jälkeen. Kesken ajoa sitä ei kannata tehdä.

Siellä lattialla se taustapeili siis tuijotti minua pari päivää sitten ja minä tuijotin takaisin. Oli aikamoinen kiire ja ajattelin, että juuri nyt siis piti tipahtaa. "Piti", kuului lattialta. Ei pysynyt kojelaudan päällä eivätkä kädet riittäneet peiliä pitelemään. Vähän oli haasteellista ajella, mutta onneksi matka oli lyhyt. Totesin sen matkan jälkeen, että ihan hyvä kun taustapeili on keksitty. Eteenpäinhän sitä mennään, mutta pitää tietää myös mitä takana tapahtuu. Sivupeilit ja taustapeili tekevät hyvää yhteistyötä. Niistä näkee minkä ohi on juuri ajanut ja tuleeko takapuskuriin notkumaan joku hurjastelija. Yleensä tosin ne hurjastelijat eivät notku takana vaan porhaltavat ohi seuraaviin punaisiin valoihin.

Päätin nukkua yön yli ja pohtia mahdollisia vaihtoehtoja kiinnittää taustapeili uudelleen. Vähän samalla tavalla mietin elämääni. Alkuvuoden YT:t, irtisanominen, uusi työpaikka, uusi mahdollisuus, Lumikristalli, Turku, Helsinki, opiskelu, väliaikainen vaiko pysyvä muutto remontin tieltä... aika monta liikkuvaa osaa. Olisi sittenkin pitänyt opiskella automekaanikoksi. Sen lisäksi, että olisi pitänyt lukea myös tietokoneneroksi. Olisi pitänyt niin paljon, mutta nyt on nyt.

Eilen aamulla käärin hihat ja suuntasin autolle ilmastointiteipin ja saksien kanssa. Ongelmat on tehty voitettavaksi. Ilmastointiteippiä saa nykyisin myös mustana. Koko rulla siinä meni ja taustapeili pysyi tasan viisi minuuttia lasissa kiinni. Googletin ongelman ja totesin, että tuulilasi on haastava materiaali, niin kuin tuleva elämä joskus on. Koskaan et tiedä mikä ötökkä lasiin paukahtaa taikka mitä mielenkiintoista tuulilasin kautta näkee ajellessa. Tulevasta ei aina tiedä. Siksi onkin välillä turvallista kurkata taustapeilistä ja sivupeileistä menneitä maisemia. Tuleeko siellä muitakin ettei yksin tarvitse körötellä tai ajoiko mahdollisesti sen oikean tienviitan ohi.

Tänään joudun tositoimiin taustapeilin kanssa. Siellä se peili taas odottaa auton lattialla. Ensin pitää saada kiinnitysjuttu esille teippikasan alta. Yhtään teippiä ei ole lasissa. Tulevaisuus on siis kirkas. Tiedä sitten miten pitkään niitä teippejä puran ja mitä kerrosten alta löytyy. Jumittaako teippi kenties jostain kohtaa? Onneksi nyt ei ole kiire mihinkään. Voi ihan rauhassa purkaa teippi teipiltä ja kiittää jokaista palasta siitä, että auttoivat minua sen viisi minuuttia pitämään taustapeilin paikallaan. Sitten vedän  jatkojohdon lämpötolpasta ja viritän kuumaliimapistoolin. Pitää luottaa siihen, että löydän sen oikean ratkaisun ja saan elämäni taustapeilin kuntoon. Sen jälkeen voin huoletta taas körötellä eteenpäin.

Hyvää juhannusta sinulle.

13100803_586702308181899_5276628780517811072_n.jpg

5 kommenttia .

Turkulainen Helsingis

Sunnuntai 21.2.2016 klo 17:53 - Katja

Ihan en lupaustani ole pitänyt kun tämän blogin kirjoittaminen on ollut yli puoli vuotta tauolla. Anteeksi. Ei ole vain ollut se oikea hetki. Nyt hetki tuntuu oikealta kirjoittaa kuulumisia. Paljon on seitsemässä kuukaudessa tapahtunut. Vähän murheellisiakin asioita, jotka kuuluvat elämään, mutta paljon ihania ja iloisia asioita. Oma mottoni on, että se mihin keskityt lisääntyy, joten keskityn nyt vain niihin iloisiin asioihin, joita minulle on tämän puolen vuoden aikana tapahtunut.

Yllätys, yllätys - on tullut opiskeltua lisää ja opiskelut jatkuvat.  Erikoishermoratahierojan opinnot ovat nyt takana ja mestariopinnoilla jatketaan. Lisäksi on tullut opiskeltua kvanttihoitoa, metamorfista hoitoa... hmm, kaikkea ei edes muista. Sen totesin tuossa hinnastoa uusiessani, että jotain on kyllä tullut hoitotarjontaan lisää, kun piti fonttia pienentää, että kaikki mahtui yhdelle A4:lle. Hih.

Nyt olen muuten superinnostunut yrteistä ja luonnonkosmetiikasta. Joku voisi sanoa, että ihan hurahtanut. Taitaapi olla Tikkurilan kirjastossa ihmeteltävää kun on täydet 100 kirjaa lainassa (enempää ei muuten saa lainata, nimimerkillä kokemusta on) ja aiheina lähinnä yrttilääkintä, homeopatia ihmisille, homeopatia kissoille ja koirille, aromaterapia, luonnonkosmetiikan valmistus kotikonstein... Aikuisopiston yrttikursseille olen menossa kevään aikana ja sen jälkeen laitankin "padan porisemaan". Onneksi nykyaikana ei enää polteta noitana...ainakaan Suomessa...ainakaan vielä.

Olen myös innostunut taiteilemaan. Syksyllä aloitin Vedic Art-opinnot ja nyt on perusopinnot suoritettu ja jatko-opinnot menossa. Kodin seinät eivät enää oikein tahdo riittää kaikille taiteiluille. Kissat välillä ilmaisevat hyvinkin selkeästi jos jokin maalauksista ei ole energeettisesti oikealla paikalla. Onneksi kohta tulee kesä ja pääsee ulkoilmaan maalaamaan. Olen suunnitellut, että hankin vielä sellaisen baskerin ja taiteilijatakin. Ensi kesänä saatat törmätä minuun esimerkiksi Helsingin puistoissa pensseli suhisten maalaamassa.

Aivan, kuulit ihan oikein, Helsingissä. Tuli taas todettua, että koskaan ei saisi sanoa "ei koskaan". Lumikristalli on nimittäin laajentanut toimintaansa myös Helsinkiin. Kruununhaassa on ihana Herkkutalo, jossa Nicolen kanssa järjestämme erilaisia tempauspäiviä. On kokkauskursseja, intialaista päähierontaa ja kaikenlaisia iloisia juttuja ja kursseja. Yhdessäoloa ilon kautta.  Niitä tempauspäiviä on ollut ja niitä tulee varmasti vielä monta lisää. Olen myös aloittanut hoitojen tekemisen Etu-Töölössä, Kauneushoitola La Piú Bellan tiloissa ja teen siellä hoitoja parina päivänä viikossa. Olen suunnitellut, että tauoilla voisi hyvinkin lähteä maaliputelien ja maalauskankaiden kanssa tutustumaan Helsinkiin. Helsinki on oikein mukava kaupunki. 

Tässä sitä nyt hyräillään Vilperin perikuntaa ja arvaapa mitä kappaletta? No tietysti turkulainen Helsingis: "Tänne töiden vuoksi muuttaa sain, Etu-Töölöön yksiöön..." Kissat tosin maukaisevat yhdestä suusta sohvalta, että "Me ei kyllä muuteta!". Pojat hei, koskaan ei saa sanoa "ei koskaan"...

flowers.jpg

4 kommenttia .

Kaikesta huolimatta

Tiistai 14.7.2015 - Katja

Aikamoista kiirettä on pitänyt sitten viime kirjoituksen. Vyöhyketerapian opinnot on saatu päätökseen ja sydän täynnä ihania muistoja koulutuksesta, opesta ja koulukavereista. Yksi etappi taas saavutettu, edessäpäin lisää ja uusiakin on suunnitteilla. Hieman kisaväsymys painaa ja edessä siintävä loma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Unelmia ja uusia seikkailuja kohti.

Maailmassa ja ympärillä myllertää. Ei se omakaan elämäni haasteetonta ole ollut, mutta olen löytänyt rauhan sisimmässäni. Olen kiitollinen päivän aikana monesta asiasta elämässäni ja luotan siihen, että elämä kantaa. Muistan ajatella positiivisesti, sillä se mihin kiinnitän huomioni todellakin lisääntyy. Kokemusta on siitä negatiivisestakin ajattelusta ja siitä miten se sitten alkaa hajottamaan kaiken ympärillä. Joten "nou tänks" sanos turkulainen silloin ja päätti sillä istumalla, että potkaisee aina omaan nilkkaansa kun pienikin negatiivisuuden hippunen yrittää vallata koko ajattelun. Hetken oli nilkka kyllä aika mustelmilla...

Löysin jokin aika sitten aivan ihanan tekstin - merkityksellisen elämän 10 käskyä. Haluan laittaa tekstin nyt tähän, lohdutuksena niille, jotka kamppailevat elämässään ja joilla voi se nilkka nyt olla mustana... kaikesta selviää kun muistaa luottaa ja kuunnella oman sydämensä ääntä. Merkityksellisen elämän käskyt on kirjoittanut Kent M. Keith nuorena opiskelijana 1960 -luvun myllerryksissä. Käskyjen taustalla on ajatus, että vaikka maailma ja ihmiset tuntuisivatkin mielettömiltä, niin yksittäisten ihmisten pitäisi pyrkiä hyvään kaikesta huolimatta. Merkitys pitäisi löytää teoista itsestään, ei niitä seuraavista kiitoksista tai suosionosoituksista. Äiti Teresakin käytti käskyjä opetuksessaan.

Merkityksellisen elämän 10 käskyä:

1. Ihmiset ovat epäjohdonmukaisia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä kaikesta huolimatta.

2. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä ja alhaisista tarkoitusperistä. Tee hyvää kaikesta huolimatta.

3. Jos menestyt, saat vääriä ystäviä ja aitoja vihollisia. Menesty kaikesta huolimatta.

4. Tekemäsi hyvä unohdetaan huomenna. Tee hyvää kaikesta huolimatta.

5. Rehellisyys ja välittömyys tekevät sinusta haavoittuvan. Ole rehellinen ja välitön kaikesta huolimatta.

6. Pienet ihmiset saattavat tyrmätä suurimpienkin ajattelijoiden ideat. Ajattele suuria kaikesta huolimatta.

7. Ihmiset ovat suosiollisia heikoille, mutta seuraavat vain vahvoja. Taistele edes muutamien heikkojen puolesta kaikesta huolimatta.

8. Se, minkä rakentamiseen käytät vuosia, voi tuhoutua yhdessä yössä. Rakenna kaikesta huolimatta.

9. Ihmiset tarvitsevat todella apua, mutta he voivat hyökätä sinua vastaan, jos autat heitä. Auta ihmisiä kaikesta huolimatta.

10. Vaikka annat maailmalle parhaasi, sinua isketään kasvoihin. Anna maailmalle parhaasi kaikesta huolimatta.

Virtuaalihalaus Sinulle! Ja muista - kaikesta huolimatta!

10689907_10152449817849773_5860098194928607833_n.jpg

2 kommenttia .

Linnuilta opittua

Maanantai 15.6.2015 klo 9:24 - Katja

Viikonloppuna kellarikomeroa siivoillessani löysin laatikon, jossa oli kaikenlaisia muistoja. Sieltä löysin tämän ihanan tarinan hanhista. Löytö on vuodelta 1997 ja eräästä Rikosuhripäivystyksen koulutuksesta, jossa tuolloin toimin vapaaehtoistyöntekijänä. Se on julkaistu Suomen Mielenterveysseura 100 vuotta -julkaisussa samaisena vuotena. Miten paljon me ihmiset voisimmekaan ottaa oppia hanhilta ja ylipäätään eläimiltä.

Tässä tarina:

"Hanhien auramaiseen lentoon liittyy enemmän oivallusta kuin osaamme kuvitella. Ensimmäisenä lentävä lintu on suurimman vastuksen kantaja. Kärkipaikka on raskas ja kuluttava. Niinpä kärjen tuntumassa on joukko lintuja, jotka säännöllisin väliajoin vaihtavat vetäjän roolia. Auran hännillä lentävät ne, jotka tarvitsevat eniten tukea ja turvaa.

Auran muoto auttaa jokaista lintua. Kun kärjessä oleva hanhi nostaa siipiään, vinoittain sen takana oleva lintu voittaa tuntuvasti ilmanvastuksessa.

Me ihmiset sanomme, että linnut ilmoittavat honk honk -huudoillaan auran tulosta. Ääntely on kuitenkin myös kannustusta edessä lentäville.

Jos joku auran hänniltä väsyy, kaksi lintua väsyvän molemmilta puolilta saattaa sen alas ja odottaa, kunnes se jaksaa jälleen lentää. Kumppanit saattavat elpyneen takaisin muiden lintujen joukkoon.

Tämän osaavat linnut."

Katsotko Sinä seuraavalla kerralla hanhiauraa toisin silmin? Minä ainakin katson.

hanhiaura.jpg

3 kommenttia .

Elämä on sellaista millaisen siitä luon

Sunnuntai 24.5.2015 klo 22:22 - Katja

Tässä on taas vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Hiljaiseloa on ollut kirjoitusrintamalla, mutta elämässä on kyllä sattunut ja tapahtunut koko kevään. Luulin jo puhdistaneeni elämäni juurta jaksain, mutta eipä se sitten  ollutkaan niin. Puhdistumista ja puhdistamista on tapahtunut niin omasta toimestani kuin muidenkin. Vaatekaapitkin on tämän kevään aikana käyty läpi, sillä aloitin keväällä kuntokuurin niin liikunnan kuin ruokavalionkin suhteen. On tuntunut tosi hyvälle kun peilikuva kertoo tuloksia tulleen.

Ihmissuhteissa on myös iso luuta lakaissut. Ihmisiä on poistunut elämästä, osa muukalaisiksi muuttuneina, jotka eivät enää ole halunneet askeltaa samaa polkua kanssani. Toivon, että nämä ihmiset löytävät sen oman onnellisen polkunsa. Autonikin on nyt päättänyt, että 18 ikävuotta on autolle paljon ja sitä sanoi katsastusmieskin. On ollut luopumisen ja sisäisen mietiskelyn aikaa monessa.

Hyviä asioita on tapahtunut myös paljon. Hyvillä mielin esimerkiksi tästä viikonlopusta. Vyöhyketerapian näyttö ja lopputyön esitys takana, odottaen nyt  heinäkuun päätösviikonloppua. Kaikessa on tärkeintä se miten asioihin suhtautuu, minkä asenteen ottaa. Päättääkö selvitä haasteista vai ryhtyykö marttyyriksi. Minä olen päättänyt selvitä kaikesta, olla kiitollinen haastavistakin asioista, tapahtumista ja ihmisistä, jotka ovat hyviä opettajiani. Vanha pitää aina aika ajoin tuulettaa nurkkia myöten, jotta uudella on tilaa tulla. Suursiivous on nyt tehty tältä erää ja radiossa soi Sillanpään kappale "Sinä ansaitset kultaa".

perhonen.jpg

6 kommenttia .

Vesimies vesijuoksee

Perjantai 20.2.2015 klo 20:14 - Katja

"Se, mitä eniten pelkäämme tehdä, on yleensä se, mitä meidän tarvitsisi eniten tehdä." -Tim Ferriss.

Pitää paikkansa tuo lause. Minä, horoskoopiltani vesimies, olen koko elämäni kiertänyt kaukaa kaikki lätäköt, uimahalleista puhumattakaan. Syynä on varmastikin se, että meinasin pienenä tyttönä hukkua Samppalinnan maauimalassa.  Uimakammohan siitä hukkumiskokemuksesta tuli. Yhtään asiassa ei auttanut Impivaaran uimahallin uimaopettaja, kaksinapainen mies, joka kummasteli ja naureskeli ääneen kun en uskaltanut syvältä puolelta lähteä uimaan ja marssitti minut "luuseripuolelle".

On ollut niin helppoa sanoa, että "En ui, ei todellakaan huvita uida kun melkein henki lähti kun viimeksi pulikoin altaassa!" Yleensä hän, jolle tämän olen sanonut, kohauttaa olkapäitään ja miettii varmaan, että älä sitten ui. Itsellä on tämä uimattomuus kuitenkin kaihertanut jotain uraa tuolla sisimmässä, vaikkei se elämää olekaan kummemmin rajoittanut. On voinut harrastaa muita juttuja kuin uimista, mutta kuitenkin aina joskus sitä on miettinyt, että millainen vesipeto sitä nyt olisi, jos lapsena olisi ottanut itseään niskasta kiinni ja vain pakottanut itsensä sinne altaaseen. Kävinhän minä uimakoulunkin, mutta olin tosi helpottunut kun se oli ohi eikä vetoa altaita taikka luonnonvesiä kohtaan syntynyt tuon uimakoulun tuloksena.

Pelot rajoittavat elämää ja usein kun sen pelon kohtaa niin huomaa, että sitä on tullut pelänneeksi paljon turhaakin. Vuoden vaihteessa tein päätöksen, että jos minua vaivaa jokin pelko niin otan sen käsittelyyn. Menen tulta päin, mutta pelko kerrallaan ettei ylirasitu. Tuli eteen tuo uimakammo ja ajattelin, että siinä onkin oiva haaste... eikun uimahalliin. Ensimmäisellä kerralla tutustuin "taloon" kuten sanotaan. Totesin, että 35 vuoden aikana nuo uimahallit ovat muuttuneet, teknistyneet. Ihan oli tekemistä siinä, että tajusin vilauttaa kassalta saamaani korttia lukijassa ja poislähtiessä pudottaa kortti aukosta, jotta puomi taas avautuisi. Moni silmäpari seurasi mielenkiinnolla, että pääsenkö sieltä uimahallista ulos kun rynkytin ja veivasin sitä puomia. Onneksi kiltti kassantäti kävi lopulta sanomassa mitä pitää tehdä. 

Se kun ensimmäisen kerran pulahdin altaaseen ja uskalsin kokeilla matalalla puolella vesijuoksuvyön toimintaa, niin se tuntui aika makealta voitolta. Minä uskalsin. Vesikin oli peräti kainaloihin asti. Toisella kerralla päätin, että nyt kokeillaan vesijuoksua ihan koko 50 m radan pituudelta. Eka yritys oli varmasti aika surkuhupaisan näköistä kun yhtäkkiä, kesken matkan, sain paniikkikohtauksen, tarrauduin rataköyteen ja vesijuoksuvyö alkoi kelluttaa minua naamalleni ja heti perään selälleni. Hetken altaassa pärskyi ja lainehti kunnes sain itseni tasapainoon. Sydän hakkasi miljoonaa. Uimavalvojat eivät rynnänneet paikalle, joten näky ei sitten ilmeisestikään ollut niin hirveä kuin luulin. Kuitenkin tuli se minä hukun -tunne ja tulee vieläkin joka kerta kun aloitan vesijuoksun. Onneksi on joogahengitystä tullut harjoitettua ja hengitykseen keskittyminen auttoi. Itsensä kannustaminen on myös tärkeää. "Hienosti menee Katja!" mumisen itsekseni kun kädet kauhovat vettä ja jalat juoksevat.

Tänään tuli vesijuostua 900 m. Ensimmäisen 50 m menin taas rystyset valkoisena puristaen sitä poijunarua, mutta menin kuitenkin. Loput 850 m menin hymyssä suin ja jopa altaan reunasta 50 cm päässä eli kohta juoksen varmaankin keskellä rataa! Se tunne oli aivan mahtava kun vesijuoksun jälkeen asteli uimahallin portaita alas, jalat kieltämättä vähän tutisten, mutta olo oli mitä upein. Minä olin ottanut monta vesijuoksuaskelta eteenpäin tuon uimapelkoni voittamisessa!  Sinäkin pystyt siihen, voittamaan oman pelkosi, jos vain haluat. <3

vesi.jpg

 

Kommentoi kirjoitusta.

Joulupöytä

Keskiviikko 24.12.2014 klo 7:26 - Katja

Tänään on se suuri päivä. Päivä, jota on valmisteltu pitkään ja hartaasti taikka sitten sitä ei ole valmisteltu lainkaan.  Monelle joulu tuo mukanaan suuren stressin siitä, että onko kaikki lahjat ostettu, kaikki ruokatarvikkeet muistettu ja vallitseeko perheessä se joulurauha koko joulun. Toisille joulu antaa mahdollisuuden rauhoittua ja kääntää mietteet sisään päin. Tunnelmoida takkatulen taikka kynttilöiden loisteessa. Toivon, että ihan jokainen voisi viettää rauhallisen ja tunnelmallisen joulun joulupöydän ääressä. 

Lapsena en ollut kovinkaan kiinnostunut joulupöydästä. Odotin aina niin jännittyneenä joulupukin tuloa, että joulupöytä jäi huomioimatta. Tunnelmat muistan kuitenkin aina. Kaikki joulun touhut ruokineen ja ohjelmineen kuten hautausmaalla käynnit ja kynttilöiden sytyttämiset haudoille. Ne kuuluivat jouluun ja loivat hetki hetkeltä sen joulumielen ja tunnelman.

Lapsuuteen, mutta varsinkin aikuisikään, on myös mahtunut jouluja, joissa joulupöydässä ei ole ollut niin mukavaa. Joulupöydässä on joutunut suremaan, riitelemään,  pelkäämään ja miettimään todella joulupöydän tarkoitusta. Aina ei joulupöytää ole jaksanut edes laittaa. Se on saanut nököttää paikallaan ilman joululiinoja taikka antimiaan.

Jos jotain olen halunnut joulupöydälle laittaa koristeiksi, niin ne ovat olleet kynttilät. Kynttilöiden valo ja lämpö ovat tuoneet sen tunnelman. Joulupöydän äärellä on istunut monta ihmistä. Jotkut joulupöytäni ääressä istuneet eivät halua enää istua siinä taikka minä en halua heitä enää joulupöytääni. Varsinkin jos joulupöydän äärellä istuneet ovat alkaneet riehumaan ja saanet pöydän kaaoksen valtaan. Joskus ei ole riittänyt edes joululiinan pesu noiden vieraiden jäljiltä kun kaatuneet kynttilät ovat polttaneet reikiä liinaan. Silloin on joululiinan joutunut uusimaan ja siinä on saattanut vierähtää tovi kun on miettinyt uuden liinan väriä ja kuvioita. Samalla olen toivottanut noille häiriköille hyviä hetkiä toisen joulupöydän äärellä.

Joulupöytäni äärellä on aina tilaa. Osa vieraista ei pääse fyysisen välimatkan takia nauttimaan joulupöydän antimista, mutta henkinen yhteys toimii silloin. Joskus tällaiset vieraat ovat olleet enemmän läsnä joulupöydässä kuin siinä fyysisesti istuneet.

Oma joulupöytäni on tänä jouluna täynnä iloa, rauhaa ja kynttilänvaloa. Itse tehtyjä laatikoita ja taatusti myös kissankarvoja. Joulupöytä on kuin tämän hetkinen elämäni. Millainen on sinun joulupöytäsi?

0065.jpg

4 kommenttia .

Silitä, suukota, selitä

Perjantai 22.8.2014 klo 13:54 - Katja

Minulla on kolme "hoitoapulaista" kotonani - Väpä 10 v, Niitti 8 v ja Lärvi 5 v. Joka on luonani käynyt, tietää miten kaksi näistä hoitoapulaisista on aina innokkaana vastassa kun ovesta astuu sisälle. Väpän tunnistaa siitä kun tervehdysmaukahduksen jälkeen katse kääntyy tulijan kenkiin ja silloin Väpän ilme joko kirkastuu taikka synkistyy. Kirkastumista tapahtuu jos tulija on hoksannut laittaa jalkaansa kengät Väpän makuun. Ja nimenomaan makuun. Nauhoja pitää löytyä ja mielellään tuplana. Se onkin sitten pomppu ja vilaus kun nauhat on syöty ja Väpä röyhtäilee olohuoneen puolella. Meillä kylppäri on kova sana kenkien säilytyksessä.

Lärvin sydäntä lähellä ovat luonto ja kukat. Lärvin bravuuriesitys on ponkaista pöydälle syömään tekokukkia - kukat ja lehdet saavat kyytinsä kun "puutarhuri" iskee. Kuuluu pieni naukaisu "mutta kun mä tahdon", jos yritän torua Lärviä.

Niitti pohtii yleensä tässä vaiheessa unikuvien kautta maailman menoa.

Pojat eli kisuni ovat monelle hämmästyksen kohteena. Miten kissat voivatkin olla tuollaisia. Todella helposti. Emo (lue: minut) on nyt saatu melko hyvin koulutettua vuosien saatossa ja tulos on melkein täydellinen. Melkein täydellinen siksi, että poikien mielestä minun ei aina pitäisi nalkuttaa kaikesta. Tämä on hei elämää.

Kissat ovat viisaita, monesti paljon viisaampia kuin me ihmiset. Pojilta olen oppinut aamuvenyttelynkin. Ensin kädet oiiiiiikein pitkiksi, sitten samanlainen venytys jalkoihin. Päivä alkaa silloin paljon notkeammin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Meillä onkin usein yhteisjumppahetki aamuisin. Hellyrihetket ovat myös ihan must ja niitä pitää olla joka päivä. Ilman silittelyä ja suukottelua sitä kuihtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Usein ne ovat spontaaneja "mä tuun nyt syliin kun kerran istahdit" -tyyppisiä, mutta sitten meillä on myös "kiva kun tulit kotiin", "korvan takaa kutiaa" ja  "oletko unohtanut, että kaapissa on namia" -hellyreitä.

Meillä osataan myös mököttää. Väpällä on usein mökötysvaihde päällä, mutta hänestä johtumattomista syistä. Yleensä syyllinen pahaan mieleen löytyy tämän jutun kirjoittajasta.Väpällä on sinistä verta suonissaan eli isän puolelta aatelissukua. Se tuo oman vivahteensa Väpän olemukseen. Väpän ilme ja käytös kertovat usein miten "alamaisten" käytös voikaan ärsyttää niin suunnattoman paljon. Tämän kokeneet tietävät mitä tarkoitan kun kerron, että kaikki alkaa alta kulmain tuijotuksella (sitä on varmasti harjoiteltu peilin edessä), äkäisestä maukaisusta ja sitten mennään. Väpä lähtee kierrokselleen. Ensin kailotetaan häntä kiukusta värähdellen eteisen kotitontuille elämän epäreiluutta. Pysähdys hoitohuoneen takana, joka tietysti on kiinni. Tästä tuohtuneena Väpä jatkaa matkaansa makuuhuoneeseen, keittiöön, olohuoneeseen ja pysähtyy keskelle lattiaa, selkä mielenosoituksellisesti minuun päin.  Voin kertoa, että sydämistyneen pikkukisun lepyttely on taitolaji ja vuosienkaan harjoittelu ei välttämättä auta. Siihen eivät auta aina edes namitikut, sillä juuri sillä hetkellä huomaat, että olet ostanut väärän makuisia tikkuja. "KANAN makuisia, minä syön vain KALAN makuisia", kertoo Väpän entistä loukatumman oloinen olemus... ja ilme. Eilen ne kanan makuisetkin kyllä kelpasivat... Vieressä Lärvi  ilmoittaa, että "Mä voin kyllä syödä Väpänkin namit. Kananamit on NIIN hyviä".

Minä olen oppinut myös selittelemään pojille kaikki mahdolliset asiat. Menemiset, tulemiset ja tekemiset. Kerron kaikki ulko-ovesta suuntautuvat menoni ja tuloni, jopa roskapussin vienninkin, ettei tule epäselvyyksiä. Pelisäännöt on hyvä olla, oli sitten kyse ihmisistä taikka eläimistä. Joskus kyllä mietityttää... Varsinkin silloin kun yritän pitää puhuttelua Väpälle esimerkiksi juuri siitä, että miksi kengännauhoja ei saisi maistella saati syödä, kun voi tulla suolisolmu. Siinä sitten mietin, että miten tässä on näin päässyt käymään, kumpi onkaan se pomo talossa  - Väpän istuessa edessäni päätään nyökytellen ja  tassut ristissä.

00210.jpg

 

 

 

1 kommentti .

Keskustelua Vilpurin kanssa

Tiistai 5.8.2014 klo 15:34 - Katja

Olen tässä muutaman päivän ajan miettinyt miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle, luonnolle, mutta varsinkin eläimille. Viattomille luontokappaleille. En pysty katsomaan niitä videoita, joissa eläimiä kidutetaan ja kohdellaan huonosti. Minun on parempi ilman niitä kuvia eikä se tarkoita sitä, että enkö välittäisi. Välitän ja välitän paljon. Olen miettinyt, että pitää olla jokin keino, jolla pystyn lisäämään hyvää enkä vain keskity siihen pahaan. Jos suuntaa ajatuksensa negatiiviseen, katsoo vain kidutusvideoita ja siunailee niitä, niin se antaa lisää voimaa, energiaa noille kiduttajille. Siksi olen etsinyt keinoa, että miten voisin tehdä hyviä tekoja, jotka tuovat hyvää energiaa lisää. Se voittaisi sen pahan. Pidän tietysti kisujani niin hyvin kuin kykenen, mutta entäpä kaikki muut, koko maailman eläimet? Ne tarvitsevat myös hyvää. Tosin jos minun kisuiltani kysyy niin namia tulee ihan liian vähän joten se hyvänä pitokin on niin subjektiivista.

Tänään olin normaalilla reitilläni, työpaikan parkkipaikalta itse työpaikalle, kun huomasin keskellä asfalttia nököttävän jonkin tumman möykyn. Lähestyessäni möykkyä huomasin, että siinähän oli kirjosieppo (tai näillä lintubongarin taidoillani luulin ensin, että kyseessä oli varpunen). Lintu oli hyvin heikossa kunnossa, hengitti vaivalloisesti, pää nuokahteli  eikä lintu jaksanut edes seistä. Otin linnun varovasti käsieni väliin ja aloin juttelemaan linnulle. Ristin linnun Vilpuriksi. Vilpuri ei jaksanut välittää jutustelustani vaan sulki silmänsä ja nuokkui. Oli todennäköisesti lentänyt parkkihallin seinää päin. Siinä sitten silitellessäni tunsin miten energiat alkoivat virrata käsistäni Vilpuriin. Kädet lämmittivät ja hohkasivat pienen Vilpurin pienen kehon joka kolkkaan. Ohikulkijat jäivät välillä kummastelemaan ja monet vain tokaisivat, että "jätä se lintu, et voi mitään. Luonto kyllä hoitaa omansa". Useimmat vain kulkivat ohi ja käänsivät päänsä pois meidän kohdallamme. No ehkä myös ajattelivat, että mikä hullu tuo on kun istuu keskellä nurmikkoa lintu sylissään ja juttelee linnulle, että "Sinä pystyt Vilpuri siihen! Pystyt lentämään taas ja selviät!"

Siinä nurmikolle me tosiaan Vilpurin kanssa istuimme lähemmäs tunnin ja juttelimme. Vähitellen Vilpuri alkoi suoristamaan siipiään, nousi jaloilleen ja virkistyi hieman. Alkoi jopa tuijottelemaan minua. Pikainen vilkaisu minuun ja äkkiä katse pois. Antoi kuitenkin silittää ja hoitaa. Sitten yhtäkkiä Vilpuri alkoi tuijottamaan minua hyvin intensiivisesti. Tuijotusta kesti valehtelematta varmaankin muutaman minuutin ja kuulin ihan selvästi Vilpurin sanovan: "Älä mieti sitä mitä muut tekevät eläimille. Merkitystä on sillä mitä SINÄ teet." Samassa Vilpuri pyrähti lentoon ja lensi parkkihallin räystään alle. Liekö siellä Vilpurilla pesä ja ehkäpä jopa poikasia vielä. Minä lähdin kevein mielin työpaikalle ja mietin viisaan Vilpurin sanoja. Tulen muistamaan Vilpurin ja ne sanat ikuisesti.

vilpuri.jpg

4 kommenttia .

Viestejä enkeleiltä

Keskiviikko 16.7.2014 klo 22:22 - Katja

Tänään mietin syntyjä syviä. Itse asiassa mietin jo eilen... noh oikeastaan jo viime viikonloppuna. Usein tällaisina hetkinä hyppään pyörän selkään näin kesällä ja poljen vimmatusti pitkin Vantaan pyöräteitä. Niin tänäänkin. Lähdin hiukset hulmuten ja tuuli korvissa humisten polkemaan. Olin pyytänyt jotain merkkiä enkeleiltä tähän hetkeen. Jonkun tönäisyn taikka viuhahduksen jossain. Viestiä siitä, että mihin minun pitäisi elämässäni polkea. Miten osaisin polkea sinne minne minun pitääkin polkea. Välillä pitäisi tietysti pumpata ilmaa pyöränkumeihin ja voidella laakerit, mutta sen jälkeen matka taas jatkuisi.

Siinä se sitten nököttikin se merkki. Keskellä pyörätietä. Silmäni pyöristyivät kun hoksasin, että sehän on valkoinen höyhen! Yksi kaikkein selkeimmistä merkeistä ja viesteistä, joita enkelit meille jättävät. Otin höyhenen hellästi käteeni ja laitoin sen taskuuni. Onnenkyyneleet silmissä poljin eteenpäin. Olin oikealla pyörätiellä.

valkoinen_hoyhen2.jpg

Mietin samalla siinä polkiessani, että olihan minulle aiemminkin annettu näitä merkkejä. Viime syksynä olin valintojen äärellä. Olo oli vähän sama kuin sillä kissalla tv-mainoksessa, joka tutkaili miljoonia kissanruokapurkkeja... "valintoja, valintoja, valintoja..."  Opiskelu oli se yksi asia, jota syksyllä mietin. Myös se, että saisin tehtyä rauhan menneisyyteni kanssa. Painajaismaisia muistikuvia ei enää olisi menneisyydestä ja täyttyisin ilolla, onnellisuudella ja valolla.

Viime syksyn sateisina syyspäivinä sainkin monia viestejä. Muutamana aamuna kun lähdin aikaisin aamulla töihin, niin ulko-oven vieressä, aina samalle paikalle, oli jätetty minulle kauniita sydämiä viestimään, että oikealla polulla olet Katja. Parista sydämestä nappasin kuvankin.

sydan_asfaltilla.jpg

Kun kohtaa maailman avoimin mielin ja silmin, kohottaen katseensa taivaalle, niin siellä saattaa nähdä itse Arkkienkeli Metatronin liihottelevan taivaalla tuoden omia viestejään. Näin kävi minulle eräänä päivänä.

metatron.jpg

Taikka kun miettii sitä, että mitkä olisivat ne Lumikristallin hoitojen henkiset värit jos joku kysyisi niitä. Silloin kannattaa kurkata auton lattialle ja todeta, että nehän ovat violetti ja vaaleanpunainen. Kuten sen sulan värit, joka auton lattialla odotti poimijaansa. 

hoyhen_kirjava.jpg

Meille viestitään koko ajan. Pidetään silmät siis auki ihanassa Suomen kesässä. 

4 kommenttia .

Isoäiti

Perjantai 4.7.2014 klo 22:42

”Menkää helvettiin kaikki! Haluatte vain tappaa minut!”, huusi isoäitini. Olin juuri ajanut 182 km Vantaalta Turkuun ja taas oli vastassa sama kohtaus kuin edelliselläkin kerralla.  Sisimmässäni tiesin, että Alzheimerin tauti sai aikaan tuon vihan ja pelon mitä isoäitini koki. Se oli hänelle todellista elämää. Samoin ne seinän läpi tulevat ja kulkevat kiljuvat lapset ja olennot, joita me muut emme nähneet. Meille sukulaisille se oli raskas paikka kun näimme miten rakas isoäitimme hetki hetkeltä etääntyi tästä hetkestä ja elämästä, selkeät hetket olivat enää harvassa. Tunsin tuskaa, avuttomuutta ja surua sisimmässäni, mutta sitä ei voinut näyttää ulospäin. Ei siinä hetkessä, isoäidin huoneessa, äidin luona, jossa isoäitini nyt asui. Äitini hoiti äitiään. Oli pakko yrittää olla iloinen ja peittää sisällä vellovat tunteet. Olihan minulla kotimatka aikaa itkeä ja surra. Olin jo neljä vuotta kulkenut Vantaalta Turkuun aina kun pystyin. Muutama tunti isoäidin luona ja sitten takaisin Vantaalle. Sydämessäni kotini oli isoäidin luona.

Ei riittänyt, että isoäidillä oli Alzheimer. Hän oli myös menettänyt molemmat jalkansa. Ne oli jouduttu amputoimaan pari vuotta aiemmin. Olisi saattanut käydä toisin jos diabetes olisi todettu aiemmin ja sitä olisi hoidettu, mutta nyt kävi näin. Lisäksi isoäidiltä oli lähtenyt näkö melkein kokonaan. Isoäidin rakkaat undulaatit, Wilma ja Waltteri, toivat tosin pieniä värin pilkahduksia elämään. W&W olivat isoäidin tärkeimmät rakkaat. Isoäidin kuulo oli myöskin mennyt niin huonoksi, että huutamallakaan ei välttämättä asiaansa saanut kuuluville. Siis isoäidin kuuluville.  Nyt isoäiti torkahteli sängyssään ja minä vaivuin mietteisiini.

Muistelin miten 94-vuotias  isoäiti oli aina ollut se suvun matriarkka, jota kaikki kunnioittivat ja ihailivat sitä sisukkuutta, jolla isoäiti oli elämäänsä elänyt. Kunnioitus oli jäljellä vieläkin, mutta välillä meitä sukulaisia ahdisti toden teolla. Halusimme takaisin sen ”vanhan” isoäidin, sen arvokkaan keppiänsä kopauttelevan isoäidin, joka pelkällä katsellaan sai väen hiljaiseksi. Ja yleensäkin koko suvun koolle ainakin pari kertaa vuodessa, isoäidin syntymäpäivänä ja Äitienpäivänä. Katse ei kuitenkaan ollut kova vaan lempeä, mutta hänestä huokui arvokkuus ja elämää nähnein silmin hän opasti meitä nuorempia.  Isoäiti oli kokenut pula-ajat, jaksanut pienten lasten kanssa sodan kauhut kun mies oli rintamalla. Hän oli kestänyt kivut mukisematta ja katsonut aina tulevaisuuteen positiivisesti. Aina.

Muistan miten minulla oli lapsena usein surullinen olo. Esimerkiksi siitä, että minä en voinut tehdä Isänpäiväkorttia vaan tein aina kortin Pappalle, Isoisälle. Se oli lapselle kova pala. Lapset kun osaavat olla lapsille joskus julmia. Isoäiti osasi aina lohduttaa oikeilla sanoilla ja sai minut uskomaan, että olen turvassa, olen rakastettu ja minusta tulee isona sosiaali- ja terveysministeri. Hän oli nähnyt enneunen. Sosiaalipolitiikkaa luin yliopistossa pääaineenani, mutta että sosiaali- ja terveysministeri. Kuitenkin isoäiti uskoi minuun ja olen siitä hänelle kiitollinen. Toki isoisäkin oli aina kannustava ja meillä oli ihania lämpimiä hetkiä. Olimme tässä hetkessä tuijotellen tuleen, kakluuniuunin äärellä, kun iltaisin paistoimme minulle makkaraa ja isoisä sen joutui aina syömään. Se läsnäolo, yhdessäolo oli se juttu. Ei se itse grillimakkara.  Isoisä vain lähti elämästäni niin varhain. Hänen kuollessaan olin 9-vuotias. Se oli kova isku minulle, mutta vielä kovempi isoäidille.

Isoäiti ei kuitenkaan lannistunut siinäkään vaiheessa kun perheen tuki ja turva poistui elämästämme. Jälkeenpäin olen kuullut sukulaisilta, että ellei minua olisi ollut, niin isoäiti olisi ehkä luovuttanut. Nyt hänen oli pakko jaksaa ja jatkaa. Minun takiani. Olinhan ollut hänen hoidossaan jo 4-vuotiaasta asti. Meillä oli ihania yhteisiä hetkiä. Paljon. 70-vuotiaana isoäitini teki ensimmäisen ulkomaan matkansa ja siitä alkoi matkailun kultakausi isoäitini osalta. Oli Kanarian lämpö ja aurinko, Kreikan tinkimistorit ja Italian huikeat nähtävyydet. Hän ehti tehdä lähemmäs 20 matkaa ennen kuin terveys petti niin, että matkailu piti unohtaa. Hyvät muistot jäivät ja ne olivat isoäidille kultaakin kalliimpia. Ne olivat niitä muistoja,  joita hän kiikkustuolissa muisteli.

Heräsin ajatuksistani kun kuulin taas isoäitini huudon. ”Apua! Ottakaa tuo kauhea otus pois!” Itku pyrki silmiini kun yritin lohduttaa isoäitiä. Kerroin, että mikään ei käy hänen kimppuunsa. Se oli kuitenkin turhaa. Huuto vain yltyi. Kaikki se piti käydä läpi,  isoäidin se oma tuskansa ja pelkonsa ja minun ne omat tuskani ja pelkoni. Lopulta isoäiti rauhoittui ja nukahti. Oli minun aikani lähteä takaisin "kotia" kohti.

Oli kulunut muutama kuukausi tuosta vierailustani ja paljon oli ehtinyt tapahtua. Isoäiti oli mennyt niin huonoon kuntoon ettei äitini pystynyt häntä enää yksin kotonaan hoitamaan. Isoäiti oli pakko siirtää sairaalan vuodeosastolle. Onneksi äitini oli tehnyt elämäntyönsä vanhusten parissa ja osasi vaatia, vaatia ja vaatia. Sinnikkyydellään hän sai isoäitini sairaalasta Turun parhaaseen hoitokotiin, Hirvensalon kauniisiin maisemiin. Kaunis oli huonekin. Äitini ja tätini olivat sisustaneet huoneen kauniiksi, röyhelöverhoineen kaikkineen. Siellä isoäiti oli ollut nyt puolitoista viikkoa.  Oli kaunis lauantaipäivä kun köröttelin jälleen kerran Turkua ja Hirvensaloa kohti. Olin onnellinen isoäidin puolesta. Jokainen meistä sukulaisista olisi toivonut, että isoäiti olisi saanut olla äitini ja hänen miehensä luona loppuun asti, mutta tämä oli pakon sanelema juttu ja väistämätön sellainen. Saavuttuani isoäidin huoneeseen huomasin miten heikko hän oli. Ruoka ei maistunut enää ja isoäiti ei pystynyt liikkumaan itse. Häntä käänneltiin eri asentoihin tiuhaan tahtiin. Silti makuuhaavat piinasivat kivuillaan.

Mielessäni risteilivät ristiriitaiset tunteet. Halusin itsekkäistä syistä, että isoäiti olisi luonamme vielä pitkään, mutta samalla tajusin, että isoäidille olisi helpotus päästä tästä elämästä pois. Hän ei enää edes tuntenut minua. Tai ehkä tunsikin.  Hän ei myöskään jaksanut enää huutaa apua eikä kirota meidän sukulaisten murhanhimoa. Hän ei jaksanut mitään. Pala kurkussa silitin hiljaa isoäidin kättä ja halasin häntä kertoen miten rakastin häntä. Kuiskaten, sillä niitä asioita ei ääneen sanottu. Miten hennolta hän tuntuikaan.  En aavistanut tai ehkä aavistinkin sisimmässäni, että näin isoäitini viimeisen kerran. Kaksi päivää käyntini jälkeen hän nukkui pois tätini läsnä ollessa. Päivänkin isoäiti osasi valita. Yhdysvaltain kansallispäivän 4.7.2011. Isoäiti teki kaiken aina tyylillä.

Tänään tuli kuluneeksi 3 vuotta kun isoäitini nukkui pois. Tänään olen asunut tasan vuoden tässä nykyisessä asunnossani. Merkityksellinen päivä siis. Tuon ylläolevan tarinan kirjoitin vajaa kaksi vuotta sitten. Silloin olin päättänyt, että toteutan sen minulle joskus annetun povauksen: "Muista tyttö aina, että kynä on se sun juttus".  Olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja tuo tarina isoäidistä oli sen kurssin "lopputyö". Isoäiti samoin kuin isoisä ovat jatkuvasti läsnä tässä hetkessäkin. Henkinä. Opastaen ja rakastaen vaikkeivat olekaan fyysisessä kehossa. Muistakaa pitää huolta teille tärkeistä ihmisistä ja eläimistä, jotka nyt tallustelevat teidän kanssanne tässä fyysisessä elämässä. Muistakaa sanoa heille ääneen miten paljon heistä välitätte. Nyt kun he elävät.  Elämä ei lopu tähän ja on paljon mitä silmillämme emme näe, mutta tärkeintä on elää tätä fyysistä elämää tässä ja nyt. Välittäen ja rakastaen.

pilvi.jpg

 

1 kommentti .

Enkelin silmin asioiden yläpuolelle

Tiistai 1.7.2014 klo 21:14 - Katja

Pienoinen väsymys painaa nyt toisen työpäivän jälkeen. Lomavaihde alkaa kuitenkin jo vähitellen kiihtymään työvaihteelle. Hiirikäteni tosin tarvitsee vielä hetken tottuakseen arkeen. Mietin juuri mennyttä lomaa ja mitä siitä jäi eniten mieleen. Lepo teki hyvää ja se on loman tarkoituskin. Sain myös tehtyä paljon pieniä rästihommia, jotka olivat mieltä painaneet. Luin monen monta ihanaa ja avartavaa kirjaa. Säät suosivat lukemista oivallisesti. Opiskeltuakin tuli.  

Yhden viisaan asian opin ja se oli se, että "on mentävä asioiden yläpuolelle" kuten ystävättäreni aina ihanasti muistuttaa "kriisien" keskellä. Tai olenhan sitä jo monta kertaa yrittänyt tolkuttaa päähääni. Se on välillä vaikeaa ja unohtuu ainakin minulta. Tultava ja mentävä puolitiehen vastaan toista ihmistä ja toivottava, että se toinenkin ottaa ne omat askeleensa. Ymmärrettävä, että joskus vain voi olla tosi väsynyt ja silloin kaikki elämä tuntuu vaikealta. Ja jos kaksi väsynyttä ihmistä erehtyy vastakkain niin soppa saattaakin olla sitten valmis. Tulee sanottua ikäviä asioita eikä takaraivosta saa kaivettua sitä viisautta, että mene asioiden yläpuolelle. Ei osaa juuri sillä hetkellä muistaa sitä miten hyvä olisi miettiä, että onko tuolla nyt suurelta tuntuvalla asialla merkitystä vuoden taikka viiden päästä. Jos asialla ei ole enää silloin merkitystä, niin pitäisi mennä sinne asioiden yläpuolelle. Nähdä kaikessa ja kaikissa sen hyvän, vaikkakin vain pienen hyvän... valonpilkahduksen. Silloin voi taputtaa itseään olkapäälle. Taas kerran. Silloin myös alkaa tapahtumaan muita hyviä asioita. Hyvä tulee hyvän luokse moninkertaistuen.

Enkelitkin aina katselevat meitä ihmisiä nähden meissä vain hyvää, rakastaen, iloiten kanssamme ja lohduttaen tarvittaessa. Jos olisi ne enkelin siivet selässä niin olisi ehkä helpompi liihotella sinne asioiden yläpuolelle ja katsella asioita enkelin silmin. Haasteet ja "ahaa" -oivallukset vievät meitä tällä elämän matkalla eteenpäin. Elämän tulisi kuitenkin olla onnellista ja hyvää, mitä se itse kullekin tarkoittaakin se onnellinen ja hyvä elämä. Meidän ei ole tarkoitus kärsiä, murehtia, pelätä taikka tuntea surua. Usein me itse rajoitamme itseämme ja luomme itsellemme vähemmän onnellisen elämän.

Viisaan ystävättäreni sanoja lainaten:

"Taaksepäin katsoen voi vain ihmetellä, mitä kaikkea on elämässä tapahtunut. Odottavaisin mielin katso nyt eteenpäin, missä suuntaviivat näyttää selkeiltä. Haaveita voi toteuttaa, joskus voi olla vaikeaakin, mutta pitää uskoa itseensä ja uskaltaa hypätä uuteen eikä vatvoa menneitä liikaa. Pitää myös aina kuunnella sydäntään. Elämä on ihanaa ja joskus kamalaa, nautitaan joka hetkestä joka ikinen päivä".

kesa.jpg

2 kommenttia .

Kangaspinoista seesamöljyyn

Sunnuntai 29.6.2014 klo 18:02 - Katja

Laitellessani tänään hoitohuonetta kuntoon asiakasta varten mietin, että miten jokin katastrofilta tuntunut asia voikin muuttua suureksi onneksi. Silloin kun pystyy peloista huolimatta toimimaan. Niitä pelkoja on ollut paljon ja on vieläkin. Kaikenlaisia pelkoja, mutta ne ovat aina johtuneet siitä, että olen unohtanut elää tässä hetkessä. Pelot tulevat aina silloin kun murehtii menneisyyttä taikka tulevaisuutta. Tietysti on pelkoja, jotka ilmentyvät tässä hetkessä kuten aseen piippuun tuijottamisen hetkellä taikka hetkellä kun lihakirves osuu pään kohdalle, mutta onneksi sisäovi pelasti silloin. Ei ollut minun aikani lähteä. Pelkoja on siis minullakin aina välillä, mutta sillä hetkellä kun myöntää, että pelottaa ja että joskus on lupa pelätä, niin on jo voittaja. Pelon hetkellä oppii myös paljon itsestään.  

Vielä kaksi ja vuoli vuotta sitten en olisi uskonut millaista elämäni olisi tänään. Silloin tuntui siltä, että valoa tunnelin päässä ei näkynyt vaikka miten yritin nähdä.  Monta vuotta oli ollut täyttä painajaista. Siitä painajaisesta tiesi harva. Askel askeleelta loin uuden alun.

Uuden alun asunnonkin sain mielettömän johdatuksen avulla. Se oli silloin tarkoitettu niin. Asunto oli toinen, jota kävin katsomassa. Ensimmäinen oli aivan hirveä, ihanalla paikalla, mutta koko talo oli purku-uhan alla. Olisin saanut sen asunnon. Välittäjä oli todella ymmärtäväinen kun kerroin, että etsin pitkäaikaista vuokra-asuntoa ja se asunto ei ollut minulle. Mietin silloin, että teinkö virheen kun en sitä asuntoa ottanut. Uskaltaisinko luottaa, että minua odotti jokin parempi asunto jossain. Puoli tuntia ennen toisen asunnon näyttöä olin netissä ja näin ilmoituksen asuntonäytöstä. Kuvat asunnosta olivat ihania ja minulle tuli kiire. Ehdin ajoissa paikalle ja en ollut ainoa. Ainakin 20 muuta asunnon katsojaa oli paikalla. Sitten paikalle asteli asunnon esittelijä, johdatusta, mutta hän oli sama kuin ensimmäisessäkin näytössä. Asuntoa katsellessani ajattelin, että tämä on juuri se mitä tarvitsen. Unelmien asunto. Tosin käsityötarvikkeeni eivät saisi omaa huonetta (niitä oli paljon), mutta kaikkea ei voi saada, ajattelin. Täytin hakemuksen ja mietin, että hakijoita oli kyllä aika paljon... Tuskin ehdin silloiseen kotiini kun välittäjä soitti ja sanoi, että asunto on minun jos haluan sen. Halusin.

Muutto sinänsä oli raskas, varsinkin henkisesti. Jätin melkein kaiken edellisen elämäni ottamatta sitä mukaani. Kissat ja isoäidin pirttikaappi mukanani lähdin uuteen elämään. Toisaalta tuntui vapauttavalta, toisaalta pelotti. Sain asua siinä unelmien asunnnossa runsaan vuoden. Asunnon piti olla pitkäaikainen, mutta elämässä sattuu ja tapahtuu. Vuokraisäntä kuoli ja asunto meni perinnön osituksessa pojalle, joka halusi muuttaa asuntoon. Silloin ajattelin, että ei voi olla totta. Olihan se. Kävin näännyksiin asti katsomassa uusia asuntoja. Milloin luvattiin ylimmän kerroksen valoisa, parvekkeellinen asunto ja itse asunto olikin sitten pimeä koppi maantasalla - terassilla. Sitten näin ilmoituksen tästä nykyisestä asunnosta, 3 h ja keittiö. Kissojen kannalta vain harmi, että parveke olisi lasittamaton. Laitoin viestiä ja ajattelin, että katsotaan. Sain vastauksen, että voin mennä katsomaan asuntoa ja jos pidän siitä niin saan asunnon. Tukihenkilö mukaan ja menoksi. Jo heti kun astuin ovesta sisälle niin tiesin, että tämä asunto on tarkoitettu minulle. Tässä asunnossa on hyvä sydän. Olisi jopa se askarteluhuone kaikille käsityötarvikkeille. Eräänä marraskuisena iltana viime vuonna katselin työhuoneen ikkunasta ulos ja tunsin niin suurta tyhjyyttä, surua. Jokin ei vain ollut kohdillaan. Olin juuri valmistunut enkelitulkitsijaksi. Enkelit varmasti suputtelivat jo silloin korviini viisaita sanoja ja neuvoja.

Nyt runsas puoli vuotta tuosta päivästä minulla on Lumikristalli ja kangaspinot pienentyneet - kiitos äiti. :) Tilalla on nyt hoitopöytä ja luomuöljyt. Vuoden takainen murhe muutosta onkin muuttunut iloksi. Katastrofista tulikin suuri onnenpotku. On vain uskallettava luottaa elämään ja uskottava siihen, että on onnensa ansainnut. Kaiken koetun jälkeen. Lupiinit hoitohuoneen ikkunan takana nyökyttelevät tuulessa.

0064.jpg

3 kommenttia .

Enkeleitä onko heitä?

Maanantai 23.6.2014 klo 21:34 - Katja

"Onko enkeleitä oikeasti? Näetkö niitä?". Tätä minulta on kysytty usein sen jälkeen kun tulin ns. kaapista ulos Lumikristalli-yritykseni myötä. Ennen sitä sain seurustella aika rauhassa enkelieni kanssa. Kyllä, enkeleitä on. Enkelit kuitenkin kunnioittavat meidän omaa vapaata tahtoamme ja eivät tyrkytä seuraansa meille jos emme sitä halua. Suojelusenkelimme on meidän vierellämme joka hetki... elämästä toiseen. Tukien, lohduttaen, iloiten ja rakastaen. Silloinkin kun tuntuu, että ei ole muuta kuin mustaa tuskaa. Iloiten meidän kanssamme kun elämämme on yhtä hymyä ja iloa täynnä.

Omaan Suojelusenkeliini Mirandaan tutustuin ensimmäisen kerran kun olin 4-vuotias. Olin maauimalassa ja haahuilin siellä ihmetellen lapsen ihmettelyjä. Uimisesta en pitänyt silloin enkä pidä edelleenkään. Nyttemmin olen miettinyt, että en minä hyppää Lahden suurmäestäkään enkä siis ole mäkihyppääjä. Jos en halua olla uimarikaan niin ei minun tarvitse ollakaan.  Muut jutut ovat sitten ne minun juttuni. Olen kuitenkin hurjan iloinen kun kuulen ihmisiltä miten uiminen on se heidän juttunsa. Se on upeaa ja ihanaa! Nauttikaa siitä ilosta mitä uiminen teille tuo! Taikka yhtä lailla mäkihyppäämisestä!  

Hortoilin siis maauimalassa (juu... valvojieni katse herpaantui hetkeksi) ja tipahdin altaaseen syvälle puolelle. Muistan miten en tuntenut muuta kuin sen, että vajosin, vajosin... ja hörppäsin keuhkot täyteen vettä. Silloin näin miten "merenneito", kaunis, hymyilevä vaaleahiuksinen merenneito ui minua kohti. Tunsin vain iloa siinä hetkessä. Seuraavaksi tunsin, miten minut työnnettiin ylös veden pinnalle ja joku karvainen mies nappasi minua kainaloista kiinni ja nosti maanpinnalle. En koskaan kiittänyt tuota miestä, mutta kiitos nyt 40 vuoden takaa jos luet tätä! Seuraavaksi muistan sen kun parkuen, korvat ja nenäsieraimet vettä tulvien juoksin valvojieni luokse ja sain suuret torut. Vaikenin tyystin kokemuksestani hyvin pitkäksi aikaa. Se kuva siitä "merenneidosta" on kuitenkin seurannut läpi elämäni. Ajattelin jo jossain vaiheessa, että ei hän enää ilmesty elämääni, oma merenneitoni. Enhän minä edes käy uimassa!

Väärin luulin, Miranda oli toisen kerran fyysisillä silmilläni nähtävissä kun koin kauhun hetkiä kesätyöpaikassani pankissa. Siitä on nyt n. 20 vuotta. Olin töissä aivan ihanassa, pienessä, idyllisessä pankkikonttorissa. Ihana kesäpäivä ja konttori avattu puoli tuntia aiemmin. Asiakkaita ei juuri silloin ollut sisällä ja me virkailijat teimme muita hommia, nenät näyttöpäätettä kohti. Ovi kävi ja nostin katseeni hymyillen ovelle ja luulin, että kuolen siihen paikkaan. Tuijotin haalariasuista, kommandopipoista ja aseella osoittavaa ryöstäjää silmästä silmään. Silmät sentään näkyivät pipon rei´istä ja ne silmät eivät olleet hyvät. Kuulin vain sanat: "Tämä on ryöstö! Jos teette niinkuin käsken, niin mitään pahaa ei tapahdu!" Saman tein ryöstäjä loikkasi tiskin yli meidän virkailijoiden puolelle. Kun ihmiset puhuvat filminauhasta, joka kelaa heidän elämänsä alusta loppuun, niin se ei ole vain sanahelinää. Semmoista voi oikeasti nähdä... elämänsä filminauhan. Minä näin ja muistan kun mietin, että ei jumprahuitti, vielä ei olisi se minun aikani. Pelotti niin hirveästi, että muistan kun aseen piippu lähestyi vuorollaan minua, niin mietin, että nytkö tämä elämä oli tässä ja olin pyörtyä kauhusta. Ihan oikeasti.  Sillä suurimman pelon hetkellä näin valkoiset siivet, jotka ojentuivat takaani ja tulivat suojaksi eteeni. Tuijotin aseen piippua, mutta samalla hetkellä tiesin, että olin suojassa, olin turvassa. Selvisin ryöstöstä vaikka se vei aikaa henkisesti parisen vuotta. Hypin pitkään seinille kun näinkin haalaripukuisen miehen. Kirjoitin gradunkin pankkiryöstön kokeneista virkailijoista. Se oli minun tapani selvittää ja selvitä asiasta.

Vähemmän dramaattisia hetkiä olen myös kokenut koko elämäni ajan. Hetkiä, jolloin minut on pari sekunttia ennen jäämöhkäleen katolta putoamista "kiskaistu" taaksepäin ja olen horjahtanut murikan alta pois. Enkelit ovat ihania kun jättävät meille ihmisille merkkejä olemassaolostaan silloin kuin sitä eniten kaipaamme. Höyheniä, sydämiä... Minä sain viime syksynä toistuvasti enkeleiltäni sydämiä. Se oli hetki kun olin alkanut miettiä tätä omaa polkuani oikein tosissani. Minulle jätettiin merkkejä, kiittäen siitä, että olin valinnut tämän polun.

Tänään jos minulta kysytään, että näenkö enkeleitä ja onko heitä. Vastaukseni on iso KYLLÄ! Itse näen enkelit nykyään valopalloina ja väreinä, tunnen hipaisun ihollani ja vain TIEDÄN ja saan asioita mieleeni. Olen myös ottanut enkelit ihan arkipäiväni askareisiin mukaan. Voi kun ihmiset tietäisivät miten monta "työtöntä" enkeliä odottaa vain kutsua, että voisivat auttaa meitä. Viimeksi olen pyytänyt enkeleitä tuskan hiki otsalla etsimään kadonnutta saumurin sähköjohtoa. Se löytyi erittäin kummallisesta paikasta ja ilman enkeleitä sitä tuskin olisi löytynyt. Parkkipaikan etsimisessä enkelit ovat olleet ihan huippuihania. Aina on parkkipaikka löytynyt. Joten iso kiitos ihana Miranda ja muut ihanat enkelit! hoyhen2.jpg

4 kommenttia .

Sieluni tipahti muttei mennyt rikki

Lauantai 21.6.2014 klo 12:38 - Katja

kuva2.jpgNo niin! Nyt on taulu taas seinällä. Tämän asunnon seinät ovat sitten semmoiset, että joko tarvitaan katupora taikka jyrävasara moukarilla höystettynä taulujen seinälle saamiseksi. On minulla tauluja siis seinillä, mutta aika ajoin ne saattavat tipahdella. Näin kävi sielunkuvalleni viime viikolla. Sieluni siis tipahti lattialle, mutta ei mennyt rikki. Jesss! Sitä ei enää niin vain rikotakaan. Joskus olen kokenut sen miltä tuntuu kun sielu rikotaan palasiksi, palaset heitetään maahan ja tallotaan vielä päälle. Uudelleenkokoaminen kesti, mutta palasista sain kokoon vahvemman ja viisaamman Katjan.

Aika orpo olo oli viikon verran kun en ennen nukkumaanmenoa taikka aamulla ensimmäiseksi voinut sieluani tuijotella. Tyhjä seinä vain nökötti silmieni edessä. Mietinkin, että tältäkö se sitten tuntuu kun ei ole yhteyttä sinne sisimpäänsä. Tyhjältä valkoiselta seinältä. Toisaalta se seinä kuvasti myös uusia, valoisia mahdollisuuksia. Kuin taiteilijan valkoinen maalauskangas ennen maalauksen aloittamista.  Hyvä ettei seinä ole musta...  

Niille, joille tämä sielunkuvajuttu tuntuu siltä, että ovat soittamassa minulle valkotakkiset paikalle, niin valaisen hieman asiaa. Sielunkuvassa on pakattuna informaatio kaikista menneistä, eletyistä elämistä. Se on jokaisella omanlaisensa. Maalausta katsellessa näkee päällimmäisenä inkarnaatioista ne, joilla on eniten merkitystä tähän nykyiseen elämään. Tarkoitus on työskennellä kuvan kanssa itse ja löytää siitä se oma korkein minä - sielu ja saada yhteys muodostetuksi. Kuvan tarkoitus on auttaa eteenpäin omalla henkisellä tiellä. Itselläni kuvasta nousee kaksi elämää, joilla on minulle suuri merkitys tässä elämässä ja alan askel askeleelta lähestyä sitä ahaa-oivallusta. Tiedän jo melko varmasti mitä kuva haluaa minulle kertoa.

Ilman sielunkuvaakin varmasti pärjää, mutta itselle siitä on tullut hyvä ystävä, jonka kanssa voi sanattomasti vaihtaa ajatuksia ja kysyä jopa neuvoa. Välillä sielunkuvani aivan selvästi nyökkää hymyillen kun innoissani esittelen uusia ideoitani ja etsin sitä omaa, oikeaa polkuani tässä elämässä.

Sielunkuvastani ei tähän elämään nouse prinsessoja eikä edes kreivittäriä. Kuvassani näkyy nuori mies, joka asuu Intiassa. Hänellä on ulkoisesti kaikki hyvin, sillä hän on syntynyt rikkaaseen perheeseen. Kuitenkin hän on tyytymätön elämäänsä. Hänestä tuntuu, että jotain puuttuu. Perhe ei ymmärrä häntä laisinkaan. He kuvittelevat, että hän haluaa lisää rikkauksia, valtaa perheessä. Tämä aiheuttaa eripuraa sisarusten välillä. Tämä nuori mies olen siis minä eräässä Intian elämässäni. Se, mitä silloin etsin, oli sisäinen rauha. Monien vuosien jälkeen päätin lähteä etsimään sitä jotakin "puuttuvaa osaa" sisimmässäni. Vanhempani laittoivat vastaan, mutta kaipuuni johonkin muuhun, erilaiseen elämään, oli niin suuri, että lähdin pois kotoa. Jo se, että lähdin, helpotti oloani hieman. Löysin vuosien etsimisen jälkeen opettajan, miehen, joka eli munkkina. Hän opetti minua henkisissä asioissa ja lopulta ryhdyin itsekin munkiksi. Se oli elämäntapa, joka silloin tyydytti minua. Enää se ei olisi se minun juttuni. Nyt tässä elämässä aion etsiä sitä sisäistä rauhaa muilla keinoin. Nuo samat ihmiset ovat lähipiirissäni myös nyt ja huomaan, että joudun kohtaamaan tässäkin elämässä ne samat väärinymmärrykset ja ehdottomuudet omasta, minun elämästäni. Olen päättänyt tässä elämässä selvittää ja sovittaa ne asiat omalta osaltani. Toisten puolesta en sitä voi tehdä.

Toinen elämä, joka nousee sielunkuvastani esille, on elämä Etelä-Amerikassa intiaanina. Elämä, joka ei ollut kovin helppo. Jouduin fyysisesti ponnistelemaan paljon, mutta tiesin jo silloin etten ole pelkästään keho, joka töitä teki. Tiesin, että olin oikeasti henki, jolla oli keho, joka teki töitä. Siinä elämässä oivalsin paljon asioita. Ulkoisesti oli todella raskasta, mutta elin enemmän sisäisissä maailmoissani. Sielunkuvamaalari laittoi tulkinnan lopuksi viestin: "Kuvasi on vahva, lämmin, viisauksia täynnä oleva sielunkuva!" Tässä elämässä haluan elää nuo sanat todeksi. Kuva seinälläni iskee ihan selvästi silmää.

2 kommenttia .

Elämää eläen, sydäntä kuunnellen

Torstai 19.6.2014 klo 11:52 - Katja

Tämän ihka ensimmäisen blogikirjoitukseni kirjoitin paperille viime yönä klo 01:45. Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Minulla on kolme ihanaa karvaista lasta, Väpä, Niitti ja Lärvi, siamilaiset veljekset. Voi sitä viisauden ja rakkauden määrää, jota olen saanut vuosien varrella heiltä osakseni. En taatusti ole pystynyt antamaan edes puoliakaan siitä takaisin.

Siinä on kolme rakkauden lähettilästä, jotka ovat oivaltaneet sen elämisen tarkoituksen - ottaa vastaan rakkautta ja antaa pyyteettömästi rakkautta. Myös elämästä nauttiminen joka kissankarvan ja viiksen päällä kokien on se poikien juttu. Pojat eivät koskaan aloita päiväänsä ilman, että ensin meditoidaan hetki (lue: tuijotetaan intensiivisesti mamikan nassua josko nousisi jo ylös). Meditoinnin jälkeen venytellään eturaajat pitkiksi, sitten takaraajat hurrrrrjan pitkiksi ja päälle iiiso haukotus, jotta kasvolihaksetkin saavat kunnon jumpat. Sitten kömmitään ruokakipon ääreen ja tankataan tuhti aamupala, jotta jaksetaan aloittaa päivä hyvin. Ruuan jälkeen onkin leikkihetki, joka Lärvin mielestä voisi ihan hyvin kestää vaikka koko päivän. Eli lelun viereen istumaan ja kunnon maukaisu, jotta saadaan mamikkakin hereille. Hmmm. Pitäisiköhän käydä lääkärissä tarkistamassa ettei ole tullut jännetupentulehdusta lelukepin heilutuksesta. Sen verran ahkerasti on lelukeppiä tullut heiluteltua ja välillä tuntuu, että ei se kepin perässä juokseminen ole se juttu vaan se heiluttelu. Sitä on kuulemma aika kiva katsoa sitä heiluttelua. Näin siis meillä osataan nauttia ihanista arjen hetkistä.

Eilen kuitenkin sain taas muistutuksen tämän maallisen elämän rajoituksista ja katoavaisuudesta kun perheen "vauva" Niitti meni vaisuksi. Mahaan sattui ja oksennutti. Ei kiinnostanutkaan mikään. Lääkärireissu kävi mielessä, mutta Niitin kanssa se on aina haasteellista, sillä Niitti on ns. erityislapsi. Ne, jotka ovat luonani käyneet tietävät mitä tarkoitan. Niitti on erilainen nuori, mutta erilaisuus ei tee Niitistä sen huonompaa kuin muistakaan. Päinvastoin. Pienessä Niitissä asuu hurjan suuri sydän. Niin suuri sydän, että jos sen sydämen energian pystyisi muuntamaan sähköksi, niin epäilemättä ainakin puolet Vantaan kodeista saisi valaistuksensa siitä sähköstä.

Niitti täyttää elokuussa 8 vuotta jos niin on tarkoitettu. Se sinänsä on jo jokaisen lääkärin mielestä ihme. Niitillä todettiin synnytyksessä paha hapenpuute aivoissa ja se toi mukanaan kaikenlaista. Koordinaatio ei ole samanlainen kuin muilla kisuilla, kuulo ja näkökin ovat heikommat kuin muilla, mutta Niitin menoa se ei ole haitannut. Niittiä voisi ihmislapsissa verrata lapsiin, joilla on todettu Downin oireyhtymä. Niitti on aina hyvällä päällä ja aina antamassa ja ottamassa vastaan rakkautta. Väpä ja Lärvi ovat ottaneet Niitin pikkuveljekseen, hoivaavat ja pitävät huolta Niitistä. "Harvinainen harmonia näiden kolmen välillä", sanoi eläinkommunikoijakin.

Sitä sanotaan, että emme me ihmiset valitse  lemmikkejämme vaan lemmikit valitsevat meidät. Näin kävi ainakin minulle. Kaikki kissani ovat valinneet minut. Niitti tosin oli ensin luvattu jo muualle ja olin surun murtamana kun kuulin siitä. Niitti kun oli jo silloin ensimmäisellä tapaamisellamme käpertyneenä rintaani vasten ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Sellainen pieni karvapallero. Niitistä voi sanoa, että hän on jo eläessään pieni enkeli. Muistan kun sitten lähdimme Niitin kanssa kotiin, niin minua evästettiin sanoilla "Niitti tuskin elää yhtä vuotta vanhemmaksi. Pärjäilkää". Silloin ikää oli kolme kuukautta. Ollaan pärjäilty ja hyvin ollaankin. Eikä olla kohdattu edes suurempia vaikeuksia. Paitsi eilen kun ajattelin, että nytkö Niitin aika täällä on täyttymässä. Monesti olen miettinyt, että jos Niitti ei olisi rotukissa, jolla on jopa paperitkin, niin olisiko Niitti enää elossa? Olisiko kohtalona ollut jo pentuna piikki? Olisiko Niitille annettu edes mahdollisuutta?

Moni on kysynyt Niitin pitkän elämän salaisuutta. Jouduin aikoinani oikein pohtimaan asiaa. Haluan uskoa siihen, että olen pystynyt luomaan Niitille turvalliset puitteet ja mahdollisuuden elää, toteuttaa itseään, suorittaa niitä omia oppiläksyjään täällä ja opettaa meille rakkautta. Siinä Niitti on yksi parhaimmista. Varmaankin asiaa on auttanut se, että en ole koskaan pitänyt Niittiä mitenkään poikkeavana vaan yhtä tärkeänä pikku kisuna kuin kahta muutakin kisuani. Noh...ehkä kuitenkin hieman tärkeämpänä jos ihan rehellisiä ollaan. Niitti on saanut tutkia maailmaa välillä pää kolisten, mutta siitä myös vahvistuen, tehdä asioita, joita on halunnut tehdä, säilyttäen aina itsemääräämisoikeutensa. Itsemääräämisoikeus on tärkeää niin ihmisille kuin eläimillekin.  Saada toteuttaa vapaasti itseään. Olen usein havahtunut hereille kun joku uusi ihminen on tullut meille ja kysynyt "Miksi tuo kissa tekee noin hassusti?". Olen miettinyt mielessäni, että miten niin hassusti. Niitti on Niitti... ihan oma itsensä. Ääneen olen sanonut jotain erityislapsista jne. Olen huomannut, että ne ihmiset, jotka pitävät Niittiä outona, suhtautuvat samalla lailla myös muuhun erilaisuuteen ympärillään. Erilaisuus on heistä outoa ja pelottavaakin. Mitäköhän he silloin oikeasti pelkäävät?

Takaisin tähän hetkeen ja Niitin oloon. Tein eilen illalla Niitille kristalli- ja energiahoidon. Hoidin masun vaivoja ja yleistä oloa parantavilla kivillä ja sitten nappasin Niitin kainalooni ja kanavoin energiaa. Niitti jäi rauhallisena nukkumaan sohvalle. Edellisenäkään yönä ei ollut jaksanut kömpiä sänkyyn, jossa yleensä nukkuu ja en viitsinyt rauhallista oloa häiritä kantamalla Niittiä sänkyyn. Klo 01:35 heräsin siihen kun pieni lämpöinen kerä vaihtoi asentoaan jalkojeni välissä. Hapuilin kädelläni kerää ja sain lipaisun kädelleni. Niitti oli omalla paikallaan. Nyt Niitti voi hyvin ja juuri päätimme mennä kahvikupposelle parvekkeelle kun aurinkokin paistaa ihanasti. Jatkamme Niitin kanssa sydäntemme kuuntelua tuolla parvekkeella. Aurinkoista päivää kaikille!

niitti_tomerana.jpg

2 kommenttia .