Lumikristallin blogi

Muistoja

Lauantai 20.9.2025 - Katja

Kello näyttää 22.22. Pitkään aikaan en ole kirjoittanut blogia. Nyt siihen herätettiin jostain syystä. Vähän hassuakin, mutta kaikella on tarkoituksensa. Jonkun pitää tämä juttu lukea. 🩷Olin siis jo nukkumassa, mutta muistot herättivät. En tiedä miksi. Pitääkö nämä jutut kertoa... kenelle.

Muistatko sinä millaista oli, kun olit 0-4 v? En minäkään varsinaisesti muista, tai muistan paljonkin, mutta se ei ole tämän blogin tai edes enää tämän elämän juttuja, mutta oli silti muistoja. Minulla vahvimmat muistot tulivat 9-10 v, kun isoisä sairasti ja kuoli. Aiemmilta vuosilta muistan vain, että "näin" asioita, mitä eivät muut nähneet. Koulumatkoilla saatoin kaverille sanoa, että näetkö tuon vanhan mummon kepin kanssa, junaradan vieressä. Mennäänkö auttamaan. Kaveri katsoi minua ja sanoi, " ei siellä ole mitään mummoa". 

Yksi asia mikä minua harmitti jo lapsena/nuorena, oli se, että äidin puolelta naisilla oli "taitoja". Oli enneunia, "näkemisiä", "taitoja", mutta aina kun astuin huoneeseen, puhe loppui. Minä en voinut puhua kokemuksistani, minulle ei myöskään puhuttu "jutuista".

Isoisä kuoli kun olin 9 v. Hän oli viimeisen kerran kotona ja minä olin ihan hetken kahdestaan hänen kanssaan. Isoäiti joutui lähtemään töihin, minä odotin äitiä,  eno tuli hakemaan isoisän takaisin sairaalaan, jonne hän jäi. Muistan miten näin isoisän kävelevän koko meidän asuntomme läpi, hymyillen minulle. Isoisä ei pystynyt enää kävelemään, sillä syöpä vei kaiken. Isoisä kuitenkin käveli sielutasolla ja hyvästeli kodin ja hymyili minulle, että kaikki on hyvin ja pitää muistaa ne hyvät muistot. En muista, että uskalsinko kertoa tästä kokemuksesta silloin kenellekään. En edes muista, että miten pitkä aika meni tästä,  kun isoisä kuoli. Päivän muistan 28.12. 1980. Joululahjapaketissa oli enon vaimon kutoma villapaita isoisälle, kun avasimme isoäidin kanssa lahjapaketin. Isoisä varmasti hymyili siellä jossain kiitollisena, "olisi varmasti lämmittänyt mukavasti".

Muutama kuukausi tästä, sain kokemuksen, joka ei ollut kiva. Näin jotain. Ei liittynyt isoisään. Suljin näkökykyni pitkäksi aikaa, kun avasin sen uudelleen,  olen myöskin ilmoittanut "yläkertaan", että katson ja haluan nähdä vain hyviä asioita. On tärkeää myös tiedostaa se, että mitä haluaa ja mitä ei. Valo voittaa aina. ❤️

Hyvää juhannusta ja kesää

Lauantai 21.6.2025 klo 4.19 - Katja

Heips Lumikristallin seuraajat! Minä oon Osku, ton äiskämyksen avustaja, 16 v pt (vielä koulutus kesken) ja kaikessa annan äiskälle neuvoja. Ja joo, oon kissa, lempinimi Oskumus 😺

Me halutaan äiskämyksen kanssa toivottaa hyvää juhannusta.

Tässä ote mun Oskumuksen päiväkirjasta tänään. 😸

Oskun päiväkirjakertomuksen ja videon kera, hyvää juhannusta kaikille. 🌻 t: Katja

Rakas päiväkirja,

Siis äiskän kanssa on yhtä seikkailua aina joka ulkoilu. Oon sanonut äiskälle, että "ota iisisti, syö ruohoa, kattele maailmaa, pomppaa pulun perään, nauti luonnosta!" Mitä tekee äiskä? No äiskä vinkuu mun nopeista liikkeistä (lue:elän hetkessä), maistelen, kuulen, näen ja haistelenkin tässä ja nyt. Jos tulee joku ryteikkö vastaan, niin ei sen kanssa tarvii ottaa tressiä. Niin no äiskä konttaamassa puskan läpi on tietty... ja tiiän, että moni just vetää popparit esiin kun ulkoilutan äiskää.

Moni on käynyt juttelemassakin mun kanssa, että ovat NÄHNEET ikkunasta, kun ulkoilutan äiskää. Minä oon aina näin: 😸❤️ ja äiskä näin: 😳. TOIVOTTAVASTI kukaan ei nähnyt sitä kertaa kun nuuhkittiin kesäilmaa ja näin sen västäräkin. Se oli enempi kuin pomppu ja vilaus. Oli raajoja maassa ja ilmassa, äiskän nimittäin.

Äänestä sanotaan, että se voi olla jopa hoitava. Noh. Äiskän ääni ei oo tai se välillä väittää, että se yrittää sitä, mutta voin sanoa ettei oo. Äiskälle ei sovi korkeet äänet, se joteskin rikkoo... harmonian. Seesteinen olotila on tärkee olotila. Äiskälle sitten sanoin, että tosi hyvä hommeli, että otti harjoitusvapaata töistä. En kyllä usko, että äiskä ees tämän päivän tai huomisenkaan aikana oppii noita mun uusia valmennusoppeja. Pyysin äiskää hankkimaan meille molemmille hikinauhat, että päästään seikkailulle. Mitä tekee äiskä? Haki esille sen vanhat polvi- ja kyynärpääsuojat ajalta nakki ja muusi. Ajalta jolloin äiskä kokeili rullaluistelua, ja se kokeilu päätyi... huonosti. Äiskän sanoin "jarrut ei toiminut".

Minä yritän parhaani! Pitää heittäytyä... äiskä! (Ei nyt tarvii heittäytyä maahan! 😾),

Ps. Oon nyt PT koulumuksessa verkkokurssilla. Ensin aattelin, että kun pitäis olla 5 harjoitusasiakasta, niin kuulemma mulle riittää.... äiskä. 😸

T:Oskumus 😻❤️

Ps. On toi äiskä töissä kesällä.  Välillä pidän ehkä äiskän kotona jotain 2-3 päivää, kun tiukat treenit.

Voimaa ja läsnäoloa

Lauantai 19.4.2025 klo 6.46

Ehkä näin pääsiäiseen liittyen... tämä on energeettisesti voimakasta aikaa. Luin joskus erään eläinlääkärin tarinan, jossa hän kertoi, että pahinta mitä on tehdä, on poistua paikalta ennen kuin tehdään se viimeinen palvelus rakkaalle lemmikille. Minä olen tehnyt niin kaksi kertaa. Olin niin loppu omassa elämässäni. En ehkä ikinä anna sitä itselleni anteeksi. Sekin on huono juttu.Kävin hyvästelemässä heidät kun he olivat jo lähteneet .

Nyt 4 vuoden aikana olen saattanut 3 kissaa sateenkaarisillalle. Jokaisessa niistä olen ollut "vahva", kehunut vuoron perään Väpän, Niitin ja nyt viimeksi Lärvin... miten kiitollinen olen niistä vuosista. Kaikki elivät 16-17 vuotiaiksi. Se on tosi pitkä aika yhdessä. Lärvin kohdalla eläinlääkäri sanoi, että poistuisitko paikalla, tämä ei tule olemaan kaunista, sillä joudun pistämään lopetuspiikin suoraan sydämeen. Lärvi sai sydänkohtauksen. Ja nyt herkimmille, en normaalisti kiroa, mutta silloin sanoin "EN HELKUTISSA (se oli kyllä se pahempi sana)JÄTÄ NYT LÄRVIÄ YKSIN, kaikkien näiden 16 v jälkeen!" Ja Lärvi lähti kauniisti. Pidin tassusta kiinni loppuun asti. ❤️Kaikkien näiden 3 kisujen kanssa olen kehunut loppuun asti ja kun eläinlääkäri on todennut, että nyt he ovat lähteneet, niin vasta silloin padot ovat auenneet. 🥺 vielä Oskun saatan jossain vaiheessa sateenkaarisillalle, en kestä enempää näitä menetyksiä. Meidän lemmikit antavat sellaista pyyteetöntä rakkautta, jota kukaan ihminen ei pysty antamaan. ❤️ nyt seikkaillaan Oskun kanssa ja Lärvi sekä Niitti ovat henkisenä tukena Oskulle. Väpää Osku ei ole koskaan tavannut. ❤️

Kun puhelin hajoaa

Tiistai 25.3.2025 - Katja

Mietin sitä, että on tosi pelottavaa, kun olet sähköisistä apuvälineistä riippuvainen. Itse olen 1971 syntynyt ja silloin käytiin pankissa pankkikirjalla rahaa hakemassa. Itsellä oli Postipankin pankkikirja. Postipankki oli isoisän pankki. Poliisien pankki silloin. Sieltä sai kivoja tarroja ja Kultapossu- kerhon lehden.

Pankkitäditkin olivat kivoja. Se oli aikaa, jolloin nenä juuri ja juuri ylettyi tiskin päälle. Sieltä pankista sai välillä tikkarinkin. Tilit muuttuivat ajan kuluessa. 1990- luvun alussa piti kesätöissä pankissa "myydä" itsepalvelu-automaatteja.Ohjata ihmisiä asioimaan koneiden kanssa. Jokaisesta sopimuksesta sait kiitosta. Oli ihan kisa kesätyöläisten kesken. En tykännyt. Ei ollut nettipankkeja silloin vielä. Kuka tuntee Turkua, niin KOP- kolmiossa oli se uusi ja hieno itsepalvelupiste. Ei ole enää.

1990-luvun lopulla muistan kun vieläkin olin kesätöissä pankissa (ja nautin siitä ajasta, silloin sait jutella ihmisten kanssa. Se oli ihmisläheistä aikaa pankissa). Oli vielä tuolitkin tiskien edessä. Tosin jos olit töissä "otto, talletus, maksatus" - tiskillä, niin silloin ei ollut. Välillä piti esimiehen tulla selän taakse sanomaan, että nyt tämä toimihenkilö lähtee syömään. Silloin ei ollut vuoronumeroita. Ja asiakkaat jonottivat juuri sille tietylle ihmiselle siellä tiskin takana, josta tykkäsivät. Energiat kohtasivat. Purettiin niitä juttuja edellisen kohtaamisen jälkeen. Se oli mukavaa aikaa, mutta kehitys kehittyy tai miten se meni. Silloin vain suretti ne 90 v asiakkaat, jotka tulivat sen automaattikortin taikka pankkikortin kanssa siihen pankkitiskille ja kysyivät, että "miten tällä saa rahaa"? Mentiin yhdessä automaatille, mutta aina ei ollut sitä tunnuslukua.

Sitten itse vuonna 2025 miettii, että oispa se aika vielä, kun pyörittelit semmoisella puhelimella numeroita, siihen vastattiin jos oltiin kotona, ei vastattu jos ei oltu. Käytiin pankissa kun tarvis. Laskut laitettiin maksupalvelukuoreen ja niitä sitten naputeltiin tiskin takana, kun oli hiljaista. Ei sekään kyllä ollut ideaali tilanne, mutta joku välimaasto... Maailma muuttuu ja tämä on mielenkiintoista aikaa. Ja kaikki on täällä hyvin. Paitsi puhelin eli elämä ei toimi. Ja se on oikeasti pelottavaa, Pankkiin ei enää niin vain mennä...siihenkin tarvitaan... puhelinta.

Pidä nenästäsi kiinni

Keskiviikko 2.10.2024 - Katja

Pieni tarina "olipa kerran" - tyyliin. Erään ison sairaalan päivystyksessä oli eräänä tiistaina jonotusnumerolla odottamassa eräs henkilö, jolla vuoti nenästä, molemmista sieraimista verta, totaalisen paljon verta. Tälle nenäpotilaalle oli käynyt aiemmin, n. 3 v aikaisemmin sama juttu, silloin vuodon aiheutti maskin käyttö, sillä tämä henkilö oli pitänyt sitä päivittäin kymmenisen tuntia. Kun oli pakko. Nenä ei kestänyt.

Vuoto oli alkanut yhtäkkisesti ruokaa laittaessa, "hyppytunneilla" töistä, ja aiempi kokemus muistutti, että kun verta tulee solkenaan, niin jotain pitää tehdä. Talouspaperit täyttyivät verestä, hätäsoitto läheiselle, sitten hätäkeskussoitto. Hätäkeskuksesta sanottiin henkilölle, pyyntöön, että jos saisi ambulanssin paikalle, että "ensin niistät nenän tyhjäksi (miten niistät tyhjäksi, kun kyseessä ei ole mikään nuha vaan solkenaan juokseva veri), istut etukenossa ettet niele verta (jo niellyt ja paljon), ja laitat niskaan kylmäkallen (mistä pistät kun sellaista ei ole)." Taksi ei ota kyytiin, mutta onneksi läheinen otti. ❤️

Vähän sai odotusaulassa tämä henkilö odottaa, kunnes pääsi hoitajalle, joka ohjasi odotushalliin. Siellä olikin sitten n. 20 ihmistä odottamassa ennen tätä henkilöä. Henkilö odotti ja odotti, verta tuli ja tuli. Eräs hallin toisista odottajista nappasi ohi kulkenutta hoitajaa hihasta ja sanoi, että eikö tämä henkilö pääsisi jo hoitoon. Hoitaja vastasi, että "kukin vuorollaan". Toinen odottaja omissa tuskissaan toi roskiksen ja lisäpaperia nenäpotilaalle, mutta nenäpotilas ei uskaltanut vaihtaa niitä papereita, sillä veri tihkusi siihen malliin ja nielukin täyttyi ja piti nielaista ja siitä huono olo. Siinä vaiheessa tuli se "kukin vuorollaan" hoitaja hakemaan nenäpotilaan hoitohuoneeseen.

Miettivät siinä sitten, että mitä pitäisi tehdä nenäpotilaalle, ei se varmaan niin paha ole se vuoto... pyysivät irroittamaan nenänpuristamisesta ja irroittamaan paperitolloista. Vikatikki. Konsultoivat pikavauhtia akuutin AINOAA lääkäriä, joka sanoi, että adrenaliinia nenään. Pumpulitukot adrenaliinilla molempiin sieraimiin, veri ei lakannut tulemasta... mutta hiljeni ja nenäpotilas passitettiin takaisin odotushalliin odottamaan lääkäriä. Arvio muutama tunti. Jos tulisi vuotoa, niin ovelle koputtamaan. Nenäpotilas istui odotushallissa n. puoli tuntia ja sitten alkoi veri valua nieluun ja tupotkin alkoivat tiputtamaan. Nenäpotilaalla tuli surku niitä muita odotushallissa istuneita, joiden ilmeet olivat kuin pahinta kauhuleffaa katsoessa. Nenäpotilas päätti muita säästääkseen käydä koputtamassa sitä ovea ja lääkärin ovi aukesikin tämän johdosta viidessä minuutissa.

Verta tuli, mutta se adrenaali oli hillinnyt nenäpotilaan verenvuotoa niin, että se oli "vähäistä". Aiemmalla kerralla nenäpotilaan nenän vuotava verisuoni oli jäädytetty, nyt ei näkynyt missään mitään jälkeä, tai näkyi, mutta lääkäri ei ollut ihan varma, että oliko se se vaiko ei, joten ei mennä jäädyttämään mitään... nenäpotilaalle sanottiin, että nyt sitten hyvin, hyvin rauhallisesti. Ei saa aivastaa, ei yskiä, ei edes päästää paukkua. Nenäpotilas tulee sitten uudestaan, jos vuoto taas alkaa ja se kuulemma voi alkaakin, jos nenäpotilas rasittaa itseään. Nenäpotilas kävi apteekista hakemassa spongostaania ja A-tippoja ja mietti, että nyt nousi taas muistiin, että miksi hän välttelee viimeiseen asti sitä, että ei tarvitsisi suomalaista terveyden-/sairaanhoitoa kuormittaa turhaan. Nenäpotilas kun siihen ikään asti on ollut yhdessä polvileikkauksessa ja kahdessa nenävuototapauksessa sairaalahoidossa.

Nenäpotilas toivottaa kaikille, että terveyttä piisaisi ja jos hoitoa tarvitsee, niin saisi hyvää hoitoa. Ja nenäpotilas nostaa myös hattua niille, jotka tässä ajassa tekevät hoitotyötä, sillä se ei kyllä ole helppoa sekään.

Kaikki hyvin?

Perjantai 27.9.2024 - Katja

Minä olen nyt eilisestä asti puhunut ja puhunut, vielä lisää puhunut henkilön kanssa, joka oli päättää päivänsä eilen.  Se on muuten iso prosessi myös sille soittajalle, joka soittaa hätäkeskukseen tämmöisestä asiasta. Ja se on itselle iso asia, sillä olet luottamuksella kuunnellut asioita, joihin olet sanonut, että asiat jäävät meidän välisiksi. 

Olen onnellinen, että soitin henkilölle illalla, sillä hän oli tekemässä itselleen jotain. Kaikki oli siihen jo valmiina. Oli se sitten enkeli, hänen suojelusenkelinsä tai muu auttaja, niin jos aika ei ole vielä, niin tapahtuma estetään.

Pakko sanoa, että tämä yhteiskunta, sen päättäjät ovat ajaneet monet niin tukalaan tilanteeseen, että nähdään ainoana mahdollisuutena tehdä jotain itselle, että tilanne helpottaa. Herkimmille jopa sellaista, että ei oikeasti tunnu olevan mitään ulospääsyä. 

Olen onnellinen, että monen monen eilisen puhelun jälkeen soitin tälle ihmiselle hätäpäivystyspuhelun. Hätäpäivystäjä uskoi heti, että apua tarvitaan, ensihoitaja soitti tapahtumapaikalla, että "emme tiedä mikä on, kun emme saa potilaasta mitään irti, voitko selventää?" Selvensin, mutta sanoin myös, että luottamuksella kerrotut jutut, ne ovat luottamuksella ja niitä en kerro. 

Tämän tarinan julkaisen nyt, kun kuulin, että tämä henkilö on lähtenyt sairaalasta omin luvin, väkisin ei sairaalassa ilmeisesti pidetä, sillä sanomalla, että "tule aamulla juttelemaan". Hän ei aio mennä. Tälle henkilölle on tullut puolen vuoden sisällä lähes joka viikko viestiä tyyliin,  että tämä hakemuksesi hylätty, tässä sinulla on "hirrrmuisesti" ylijäämää, 30 lääkettäsi ei voida enää kelakorvata, eläkkeesi on liian iso,  kelataksisi raja on ylitetty, maksu sairaalasta, päivystyksestä  kotiin on 110 e + sairaalakulut. Aa... ruokaan ei ole rahaa, sinulla on ylijäämää, laskennallisesti, mutta ei todellisesti tietenkään, "heh".

Tämä on yksi tarina tämän hetken tilanteesta, joka monia ehkä koskettaa. K-juttu vaikutti ensin paljon, sitten tuli Ukrainan sota. Aina tulee joku juttu. Huomaa päivittäin, miten ilo on ihmisistä kateissa, huolet tulevat yöuniin, ei pysty antamaan ratkaisun avaimia itselle eikä  toisille.

Itsellä on viikonloppuna la-su kurssi, joka pitää pystyä opena viemään läpi. Eilen, kun oli akuutein vaihe päällä, niin huomasin muutamassa saamassani asiakkaan viestissä närkästystä kun kysyin, että sopiiko ensi viikolla, voidaanko katsoa myöhemmin. Osa ymmärsi, mutta heillä on itselläkin juuri nyt haasteita, paljon. On ollut kaikenlaista murhetta itselläkin.  Tosiasia on se, että koskaan ei voi tietää, että mitä ihminen, jota autat, tai jonka kanssa keskustelet, käy läpi. Et tiedä myöskään, että mitä tämän henkilön auttaja käy läpi. Hänellä on lisänä ne omat murheensa, jotka hän on tilanteessa painanut syrjään. On vain se tunnereaktiosi tässä hetkessä, kiukku ettei sinua ole huomioitu, ettei sinun asiaasi hoidettu... se on ok, sillä me kaikki olemme rakkaita, ainakin itsellemme meidän pitäisi olla sitä.  Meidän kuulluksi tuleminen, auttaminen mahdollisuuksien mukaan ovat tärkeitä. Pointti on se, että kysy jos voimavarasi riittävät siihen kysymykseen, että mitä toiselle kuuluu. Jos huomaat olevasi se, jolta kysytään apua, auta jos pystyt ja niinä hetkinä, kun olet toisessa auttamishetkessä kiinni, niin on ok sanoa, että enempään en nyt pysty. 

On ok ne rajat myös, jotka ovat vaikeita laittaa, jos aina on totuttu siihen, että olet se rajaton. ❤️

Elämää tämä vain on

Sunnuntai 8.9.2024 klo 14.21 - Katja

Työssäni on huippuhetkiä ne hetket, kun saan suullisesti taikka kirjallisesti viestiä, että oli ihana hoito, tunsin sellaista ja sellaista  kehossani... ne ovat niitä parhauksia. Samalla minulle on sanottu toisaalta, että älä julkaise sellaista taikka tuollaista... niin... minä ajattelen niin, että tämä kaikki on suurta teatteria, meillä on ne roolimme, oppiaksemme asioita, oppiaksemne sen, että mikään, ei mikään tässä ns. maailmassa ole oikeasti. Se oikea on jossain tuolla, kenellä missäkin. ❤️Miten reagoit, miten kohtaat ihmisen, miten elät, miten toimit... miten miten... SE on se tärkein. 

Muista, että tärkeintä on se, että mitä teetkin, tee se rakkaudella. ❤️ ja se, jolle sen rakkauden sydämen lähetät, hän ottaa sen vastaan tai sitten ei ota. Sinä kuitenkin olet sen rakkaussydämen lähettänyt. Se riittää. 

Carpe diem - tartu hetkeen

Lauantai 9.12.2023 - Katja

Monen, monen vuoden jälkeen kirjoitan taas blogiani. Se mitä tällä kirjoituksella haluan sanoa on, että "tartu hetkeen". Itselle tuli pysähdys, se "iso pysähdys" 5.12. kun Lärvi-kisuni joutui eläinlääkärille, taistelua siitä, että mikä on oikea ratkaisu. Sydänvika muuttui astmaksi ja 10 pvän lääkekuurin jälkeen eri eläinlääkärille kontrolliin. Oli jo eutanasia piikit odottamassa, kun ilmoitin, että lähdemme kotiin. Tuli vastaus, että jos lähdemme, niin tunnin sisällä pitää olla päivystyksessä, muutoin soittavat poliisille eläinsuojelurikkomuksesta. Päivystyksessä todettiin, että sydänvikaa ei ole, ehkä astma. Nyt lääkekuuri ja tsekkaus eri eläinlääkärissä.   Rakas opettajani, Arja, sanoi kerran, että tarvitsen ulkoa tulevan pysähdyksen taikka eteenpäin töytäisyn. Ja nyt vasta ymmärrän hänen sanansa. ❤️

Tämä vuosi on ollut raskaista raskain, mutta ensi vuodesta, oikeasti, tulee hieno ja parempi vuosi ❤️

Pidä läheisistäsi huolta, rakasta heitä, jotka ovat lähelläsi ja rakastavat sinua ehdoitta. 

Luottamusta ja sydämen kuuntelua

Sunnuntai 26.8.2018 - Katja

Hei Sinulle pitkästä aikaa! Olen ollut luovalla tauolla tämän blogi kirjoittamisen suhteen ja tietoisella sellaisella. Monta kertaa olen tosin miettinyt blogin kirjoittamista ja tarttunut jo kynäänkin taikka siis näppäimistöön, mutta aika ei vain ole ollut oikea kirjoittamiselle.

Viime kirjoittamisen jälkeen olen opetellut tuon otsikon mukaisesti luottamusta ja sydämen äänen kuuntelua. Tuo luottamus on ollut sitä, että olen oppinut ja opin koko ajan luottamaan sisäiseen ohjaukseeni. Kaikki tietohan on meissä itsessämme, mutta miten sitä onkin joskus helpompaa antaa toisten mielipiteiden ja toiveiden ohjata omaa elämää. Sen kyllä sitten tunteekin kun tekee oman sisäisen viisautensa vastaisesti. Sydämessä muljahtelee ikävästi taikka tuntuu kuin palleasta olisi otettu ilmat pihalle.

Miten tärkeää onkaan elää sitä omaa elämää ja toteuttaa omia unelmia. Tehdä kuten sydän sanoo. Silloin sitä on harmoniassa sisäisesti ja ulkoisesti ja sen kyllä huomaa silloin myös ulkopuolinen maailmakin. Sitä kyllä testataan, että miten vahvaksi sitä on tullut omassa voimassa elämisessään tai onko vielä jotain hiottavaa. Tällöin elämä vie hankaliin valintatilanteisiin, joissa pitää pohtia, että haluanko tehdä itselleni parhaan valinnan vaiko miellyttää muita.

Kiltin tytön syndrooma iskee joskus vieläkin toooosi tiukasti takin liepeisiin kiinni. Silloin pitää riisua se takki ja laittaa pesukoneeseen. Pesuohjelma kannattaa valita silloin siten, että siinä on täysteholinkous tai mielellään tupla sellainen. Silloin pesukoneen uumenista tulee esille hohtavan puhdas takki. Muutkin matkan varrella takkiin tarttuneet pölyt ja liat ovat näin tehden valuneet huuhteluveden mukana pois. Ja jos oikein hankalia tahroja on tarttunut takkiin, niin onneksi on keksitty tahranpoistoaineet. Rajuilla kemiallisilla aineilla ei ole kuitenkaan koskaan hyvä tehdä vastaiskuja tahroja taikka syndroomeja vastaan. Ruokasooda on lempeä, mutta kuitenkin luja keino niihin.

Taidankin tästä lähteä pyykkiä pesemään... Sitä ennen haluan sanoa Sinulle, että luota sydämesi ääneen.

Hyppy tuntemattomaan

Lauantai 31.12.2016 - Katja

Jos joku olisi puoli vuotta sitten sanonut, että tulevana jouluna asun taas Turussa ja koko elämä jälleen uusiksi laitettuna, niin olisin nauranut kippurassa näille sanoille. Tämä vuosi on ollut suurten mullistusten vuosi, niin maailmalla kuin henkilökohtaisessa elämässänikin. Itselle todellinen loppuunsaattamisen ja puhdistamisen vuosi.

Alkuvuoden yt:t ja irtisanominen päivätöissä herättivät jonkin unohdetun kipinän sisälläni. Muutoksen kipinän. Kesäkuun lopun ilmoitus, että asuintaloni oli todettu myrkkytaloksi ja tyhjennettäisiin, sai kipinän muuntumaan liekiksi. Pieni sitkeä ääni sisälläni kuiskaili, että "Olisiko nyt aika palata Turkuun?". Yritin moukaroida äänen hiljaiseksi, mutta sielun ääni on sitkeä. Olihan minulle järjestynyt uusi työpaikka emoyhtiössä ja vara-asuntokin korjausten ajaksi. Minunhan pitäisi olla kiitollinen. Monelle on jaettu paljon huonommat roolit tässä elämän teatterinäytöksessä.

Heinäkuuta en tule varmaan ikinä unohtamaan. Kuukaudessa tapahtui ja tein asioita kymmenen vuoden edestä. Olokin oli kyllä aika hurja. Tein stressitestin, jossa lasketaan elämäntapahtumien aiheuttamia stressipisteitä. Lopetin laskemisen kun saavutin pisteitä  Aku Ankan auton rekisterinumeron verran. Se on 313 jos et muista taikka jaksa googlettaa.

Heinäkuun lopulla totesin istuvani täyteen ahdetussa pakettiautossa äidin ja siskon kanssa. Viimeinen muuttokuorma Turkua kohti oli lähtemässä. Mietin, että tätä paikkaa en jää niinkään kaipaamaan, mutta ihmisiä tulee ikävä. Ihmiset eivät kuitenkaan katoa vaan rakkaat ihmiset jäävät kyllä elämään. Sen olen tänäänkin saanut ihanasti kokea, että ystävyys kestää muutostenkin yli. Ystävyys vain vahvistuu.

Ensimmäiset pari kuukautta Turussa olivat rankkoja. Tulevaisuus oli sekä ihanasti, että kamalasti avoin. Se oli se minun testini, että luotanko ihan oikeasti. Helppo on sanoa, että luotan jos joutuisin jättämään kaiken, mutta entä kun aamulla heräät ja toteat, että hmmm, miten tästä eteenpäin? Paluuta vanhaan ei ollut eikä haluakaan.

Pari ensimmäistä viikkoa Turussa tuntuivat siltä, kuin olisi heitetty Saturnukselta Marsiin. Kaupassa saatoin hihkaista toiselle turkua murittavalle asiakkaalle, että "Hei, oletko sinäkin Turusta!?" ja pitkän tuijotuksen jälkeen mutisin, että "Taidat olla...". Ei tarvinnut etsiä paniikinomaisesti parkkipaikkoja ja ilmaisia parkkipaikkojakin löytyy Turusta. Kello neljän ruuhka pahimmilla Turun valtakaduilla tuntui sunnuntaiajelulta Kehä III:lla. Hanavesi tosin maistui aluksi oudolle. Kansalaisopistossakaan ei ollut mitään tarjontaa pääkaupunkiseudun opistoihin verrattuna. Kaikkeen onneksi tottuu ja onneksi Vantaan reissuilla voi hyvin täyttää vesipullon ja kansalaisopistoihinkin voi mennä opiskelemaan jos haluaa.

Tänään olen onnellinen. Kaikki asiat ovat järjestyneet elämässä ja tulevat järjestymään.  En ole joutunut hakkaamaan päätäni seinään yrittäessäni vaan asiat ovat soljuneet. Silloin kun toimii oman elämänsuunnitelmansa mukaan, niin asiat järjestyvät. Silloin kun joutuu hakkaamaan päätään seinään, niin pitäisi istahtaa alas ja miettiä, että onko tämä minulle hyväksi tai mitä minulle yritetään kertoa? Jos jokin asia ei ole hyväksi, niin suunnan ja polun voi aina valita uudelleen. Luota ja usko elämään ja siihen, että se kantaa pahimpienkin asioiden ja tapahtumien yli. Haasteita tulee, mutta silloin pitää vain mennä tulta päin. Tuleva vuosi on uusien alkujen ja runsauden vuosi. Olkoon vuosi 2017 sinulle kaikkien unelmiesi täyttymisen vuosi tai ainakin niiden alku.

Elämän taustapeili

Perjantai 24.6.2016 klo 5.34 - Katja

Taustapeilit elämässä ja autossa ovat tärkeitä kapistuksia. Sain konkreettisen muistutuksen asiasta kun auton taustapeili tipahti pari päivää sitten. Mikä lienee katsastusmiehen jekku kun ei mitään vikaa autosta löytänyt. Ei sitä ihan heti edes huomaa, että jotain puuttuu. Sitä istahtaa tyytyväisenä ratin taakse ja asettelee tavaransa apumiehen paikalle. Viheltelee tyytyväisenä kun aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Vettäkin kun on satanut aika hyvin, mutta se tarkoittaa aina kunnon pesua luonnolle ja Hyrrikselle. Hyrris on autoni nimi, sillä ystävällä pitää olla nimi. Vanhallakin autollani oli nimi. Söpiksen kanssa koettiin monet seikkailut ja monta monttua. Nyt Söpis on päässyt Turun katuja seilaamaan eläkepäiviksi.

Hyrris on kuin elämä itse. Sitä on vain pakko mennä sinne ratin taakse istumaan jos haluaa paikasta a paikkaan b. Ohjata autoa itse. Asetella sillä hetkellä tärkeät tavarat apumiehen penkille ja toivoa ettei hirveän monta pomppua tule matkan varrella vastaan. Tai jos tulee, niin sitten vain kerää tavarat auton lattialta taas kasaan matkan jälkeen. Kesken ajoa sitä ei kannata tehdä.

Siellä lattialla se taustapeili siis tuijotti minua pari päivää sitten ja minä tuijotin takaisin. Oli aikamoinen kiire ja ajattelin, että juuri nyt siis piti tipahtaa. "Piti", kuului lattialta. Ei pysynyt kojelaudan päällä eivätkä kädet riittäneet peiliä pitelemään. Vähän oli haasteellista ajella, mutta onneksi matka oli lyhyt. Totesin sen matkan jälkeen, että ihan hyvä kun taustapeili on keksitty. Eteenpäinhän sitä mennään, mutta pitää tietää myös mitä takana tapahtuu. Sivupeilit ja taustapeili tekevät hyvää yhteistyötä. Niistä näkee minkä ohi on juuri ajanut ja tuleeko takapuskuriin notkumaan joku hurjastelija. Yleensä tosin ne hurjastelijat eivät notku takana vaan porhaltavat ohi seuraaviin punaisiin valoihin.

Päätin nukkua yön yli ja pohtia mahdollisia vaihtoehtoja kiinnittää taustapeili uudelleen. Vähän samalla tavalla mietin elämääni. Alkuvuoden YT:t, irtisanominen, uusi työpaikka, uusi mahdollisuus, Lumikristalli, Turku, Helsinki, opiskelu, väliaikainen vaiko pysyvä muutto remontin tieltä... aika monta liikkuvaa osaa. Olisi sittenkin pitänyt opiskella automekaanikoksi. Sen lisäksi, että olisi pitänyt lukea myös tietokoneneroksi. Olisi pitänyt niin paljon, mutta nyt on nyt.

Eilen aamulla käärin hihat ja suuntasin autolle ilmastointiteipin ja saksien kanssa. Ongelmat on tehty voitettavaksi. Ilmastointiteippiä saa nykyisin myös mustana. Koko rulla siinä meni ja taustapeili pysyi tasan viisi minuuttia lasissa kiinni. Googletin ongelman ja totesin, että tuulilasi on haastava materiaali, niin kuin tuleva elämä joskus on. Koskaan et tiedä mikä ötökkä lasiin paukahtaa taikka mitä mielenkiintoista tuulilasin kautta näkee ajellessa. Tulevasta ei aina tiedä. Siksi onkin välillä turvallista kurkata taustapeilistä ja sivupeileistä menneitä maisemia. Tuleeko siellä muitakin ettei yksin tarvitse körötellä tai ajoiko mahdollisesti sen oikean tienviitan ohi.

Tänään joudun tositoimiin taustapeilin kanssa. Siellä se peili taas odottaa auton lattialla. Ensin pitää saada kiinnitysjuttu esille teippikasan alta. Yhtään teippiä ei ole lasissa. Tulevaisuus on siis kirkas. Tiedä sitten miten pitkään niitä teippejä puran ja mitä kerrosten alta löytyy. Jumittaako teippi kenties jostain kohtaa? Onneksi nyt ei ole kiire mihinkään. Voi ihan rauhassa purkaa teippi teipiltä ja kiittää jokaista palasta siitä, että auttoivat minua sen viisi minuuttia pitämään taustapeilin paikallaan. Sitten vedän  jatkojohdon lämpötolpasta ja viritän kuumaliimapistoolin. Pitää luottaa siihen, että löydän sen oikean ratkaisun ja saan elämäni taustapeilin kuntoon. Sen jälkeen voin huoletta taas körötellä eteenpäin.

Hyvää juhannusta sinulle.

Turkulainen Helsingis

Sunnuntai 21.2.2016 klo 17.53 - Katja

Ihan en lupaustani ole pitänyt kun tämän blogin kirjoittaminen on ollut yli puoli vuotta tauolla. Anteeksi. Ei ole vain ollut se oikea hetki. Nyt hetki tuntuu oikealta kirjoittaa kuulumisia. Paljon on seitsemässä kuukaudessa tapahtunut. Vähän murheellisiakin asioita, jotka kuuluvat elämään, mutta paljon ihania ja iloisia asioita. Oma mottoni on, että se mihin keskityt lisääntyy, joten keskityn nyt vain niihin iloisiin asioihin, joita minulle on tämän puolen vuoden aikana tapahtunut.

Yllätys, yllätys - on tullut opiskeltua lisää ja opiskelut jatkuvat.  Erikoishermoratahierojan opinnot ovat nyt takana ja mestariopinnoilla jatketaan. Lisäksi on tullut opiskeltua kvanttihoitoa, metamorfista hoitoa... hmm, kaikkea ei edes muista. Sen totesin tuossa hinnastoa uusiessani, että jotain on kyllä tullut hoitotarjontaan lisää, kun piti fonttia pienentää, että kaikki mahtui yhdelle A4:lle. Hih.

Nyt olen muuten superinnostunut yrteistä ja luonnonkosmetiikasta. Joku voisi sanoa, että ihan hurahtanut. Taitaapi olla Tikkurilan kirjastossa ihmeteltävää kun on täydet 100 kirjaa lainassa (enempää ei muuten saa lainata, nimimerkillä kokemusta on) ja aiheina lähinnä yrttilääkintä, homeopatia ihmisille, homeopatia kissoille ja koirille, aromaterapia, luonnonkosmetiikan valmistus kotikonstein... Aikuisopiston yrttikursseille olen menossa kevään aikana ja sen jälkeen laitankin "padan porisemaan". Onneksi nykyaikana ei enää polteta noitana...ainakaan Suomessa...ainakaan vielä.

Olen myös innostunut taiteilemaan. Syksyllä aloitin Vedic Art-opinnot ja nyt on perusopinnot suoritettu ja jatko-opinnot menossa. Kodin seinät eivät enää oikein tahdo riittää kaikille taiteiluille. Kissat välillä ilmaisevat hyvinkin selkeästi jos jokin maalauksista ei ole energeettisesti oikealla paikalla. Onneksi kohta tulee kesä ja pääsee ulkoilmaan maalaamaan. Olen suunnitellut, että hankin vielä sellaisen baskerin ja taiteilijatakin. Ensi kesänä saatat törmätä minuun esimerkiksi Helsingin puistoissa pensseli suhisten maalaamassa.

Aivan, kuulit ihan oikein, Helsingissä. Tuli taas todettua, että koskaan ei saisi sanoa "ei koskaan". Lumikristalli on nimittäin laajentanut toimintaansa myös Helsinkiin. Kruununhaassa on ihana Herkkutalo, jossa Nicolen kanssa järjestämme erilaisia tempauspäiviä. On kokkauskursseja, intialaista päähierontaa ja kaikenlaisia iloisia juttuja ja kursseja. Yhdessäoloa ilon kautta.  Niitä tempauspäiviä on ollut ja niitä tulee varmasti vielä monta lisää. Olen myös aloittanut hoitojen tekemisen Etu-Töölössä, Kauneushoitola La Piú Bellan tiloissa ja teen siellä hoitoja parina päivänä viikossa. Olen suunnitellut, että tauoilla voisi hyvinkin lähteä maaliputelien ja maalauskankaiden kanssa tutustumaan Helsinkiin. Helsinki on oikein mukava kaupunki. 

Tässä sitä nyt hyräillään Vilperin perikuntaa ja arvaapa mitä kappaletta? No tietysti turkulainen Helsingis: "Tänne töiden vuoksi muuttaa sain, Etu-Töölöön yksiöön..." Kissat tosin maukaisevat yhdestä suusta sohvalta, että "Me ei kyllä muuteta!". Pojat hei, koskaan ei saa sanoa "ei koskaan"...

Kaikesta huolimatta

Tiistai 14.7.2015 - Katja

Aikamoista kiirettä on pitänyt sitten viime kirjoituksen. Vyöhyketerapian opinnot on saatu päätökseen ja sydän täynnä ihania muistoja koulutuksesta, opesta ja koulukavereista. Yksi etappi taas saavutettu, edessäpäin lisää ja uusiakin on suunnitteilla. Hieman kisaväsymys painaa ja edessä siintävä loma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Unelmia ja uusia seikkailuja kohti.

Maailmassa ja ympärillä myllertää. Ei se omakaan elämäni haasteetonta ole ollut, mutta olen löytänyt rauhan sisimmässäni. Olen kiitollinen päivän aikana monesta asiasta elämässäni ja luotan siihen, että elämä kantaa. Muistan ajatella positiivisesti, sillä se mihin kiinnitän huomioni todellakin lisääntyy. Kokemusta on siitä negatiivisestakin ajattelusta ja siitä miten se sitten alkaa hajottamaan kaiken ympärillä. Joten "nou tänks" sanos turkulainen silloin ja päätti sillä istumalla, että potkaisee aina omaan nilkkaansa kun pienikin negatiivisuuden hippunen yrittää vallata koko ajattelun. Hetken oli nilkka kyllä aika mustelmilla...

Löysin jokin aika sitten aivan ihanan tekstin - merkityksellisen elämän 10 käskyä. Haluan laittaa tekstin nyt tähän, lohdutuksena niille, jotka kamppailevat elämässään ja joilla voi se nilkka nyt olla mustana... kaikesta selviää kun muistaa luottaa ja kuunnella oman sydämensä ääntä. Merkityksellisen elämän käskyt on kirjoittanut Kent M. Keith nuorena opiskelijana 1960 -luvun myllerryksissä. Käskyjen taustalla on ajatus, että vaikka maailma ja ihmiset tuntuisivatkin mielettömiltä, niin yksittäisten ihmisten pitäisi pyrkiä hyvään kaikesta huolimatta. Merkitys pitäisi löytää teoista itsestään, ei niitä seuraavista kiitoksista tai suosionosoituksista. Äiti Teresakin käytti käskyjä opetuksessaan.

Merkityksellisen elämän 10 käskyä:

1. Ihmiset ovat epäjohdonmukaisia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä kaikesta huolimatta.

2. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä ja alhaisista tarkoitusperistä. Tee hyvää kaikesta huolimatta.

3. Jos menestyt, saat vääriä ystäviä ja aitoja vihollisia. Menesty kaikesta huolimatta.

4. Tekemäsi hyvä unohdetaan huomenna. Tee hyvää kaikesta huolimatta.

5. Rehellisyys ja välittömyys tekevät sinusta haavoittuvan. Ole rehellinen ja välitön kaikesta huolimatta.

6. Pienet ihmiset saattavat tyrmätä suurimpienkin ajattelijoiden ideat. Ajattele suuria kaikesta huolimatta.

7. Ihmiset ovat suosiollisia heikoille, mutta seuraavat vain vahvoja. Taistele edes muutamien heikkojen puolesta kaikesta huolimatta.

8. Se, minkä rakentamiseen käytät vuosia, voi tuhoutua yhdessä yössä. Rakenna kaikesta huolimatta.

9. Ihmiset tarvitsevat todella apua, mutta he voivat hyökätä sinua vastaan, jos autat heitä. Auta ihmisiä kaikesta huolimatta.

10. Vaikka annat maailmalle parhaasi, sinua isketään kasvoihin. Anna maailmalle parhaasi kaikesta huolimatta.

Virtuaalihalaus Sinulle! Ja muista - kaikesta huolimatta!

Linnuilta opittua

Maanantai 15.6.2015 klo 9.24 - Katja

Viikonloppuna kellarikomeroa siivoillessani löysin laatikon, jossa oli kaikenlaisia muistoja. Sieltä löysin tämän ihanan tarinan hanhista. Löytö on vuodelta 1997 ja eräästä Rikosuhripäivystyksen koulutuksesta, jossa tuolloin toimin vapaaehtoistyöntekijänä. Se on julkaistu Suomen Mielenterveysseura 100 vuotta -julkaisussa samaisena vuotena. Miten paljon me ihmiset voisimmekaan ottaa oppia hanhilta ja ylipäätään eläimiltä.

Tässä tarina:

"Hanhien auramaiseen lentoon liittyy enemmän oivallusta kuin osaamme kuvitella. Ensimmäisenä lentävä lintu on suurimman vastuksen kantaja. Kärkipaikka on raskas ja kuluttava. Niinpä kärjen tuntumassa on joukko lintuja, jotka säännöllisin väliajoin vaihtavat vetäjän roolia. Auran hännillä lentävät ne, jotka tarvitsevat eniten tukea ja turvaa.

Auran muoto auttaa jokaista lintua. Kun kärjessä oleva hanhi nostaa siipiään, vinoittain sen takana oleva lintu voittaa tuntuvasti ilmanvastuksessa.

Me ihmiset sanomme, että linnut ilmoittavat honk honk -huudoillaan auran tulosta. Ääntely on kuitenkin myös kannustusta edessä lentäville.

Jos joku auran hänniltä väsyy, kaksi lintua väsyvän molemmilta puolilta saattaa sen alas ja odottaa, kunnes se jaksaa jälleen lentää. Kumppanit saattavat elpyneen takaisin muiden lintujen joukkoon.

Tämän osaavat linnut."

Katsotko Sinä seuraavalla kerralla hanhiauraa toisin silmin? Minä ainakin katson.

Elämä on sellaista millaisen siitä luon

Sunnuntai 24.5.2015 klo 22.22 - Katja

Tässä on taas vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Hiljaiseloa on ollut kirjoitusrintamalla, mutta elämässä on kyllä sattunut ja tapahtunut koko kevään. Luulin jo puhdistaneeni elämäni juurta jaksain, mutta eipä se sitten  ollutkaan niin. Puhdistumista ja puhdistamista on tapahtunut niin omasta toimestani kuin muidenkin. Vaatekaapitkin on tämän kevään aikana käyty läpi, sillä aloitin keväällä kuntokuurin niin liikunnan kuin ruokavalionkin suhteen. On tuntunut tosi hyvälle kun peilikuva kertoo tuloksia tulleen.

Ihmissuhteissa on myös iso luuta lakaissut. Ihmisiä on poistunut elämästä, osa muukalaisiksi muuttuneina, jotka eivät enää ole halunneet askeltaa samaa polkua kanssani. Toivon, että nämä ihmiset löytävät sen oman onnellisen polkunsa. Autonikin on nyt päättänyt, että 18 ikävuotta on autolle paljon ja sitä sanoi katsastusmieskin. On ollut luopumisen ja sisäisen mietiskelyn aikaa monessa.

Hyviä asioita on tapahtunut myös paljon. Hyvillä mielin esimerkiksi tästä viikonlopusta. Vyöhyketerapian näyttö ja lopputyön esitys takana, odottaen nyt  heinäkuun päätösviikonloppua. Kaikessa on tärkeintä se miten asioihin suhtautuu, minkä asenteen ottaa. Päättääkö selvitä haasteista vai ryhtyykö marttyyriksi. Minä olen päättänyt selvitä kaikesta, olla kiitollinen haastavistakin asioista, tapahtumista ja ihmisistä, jotka ovat hyviä opettajiani. Vanha pitää aina aika ajoin tuulettaa nurkkia myöten, jotta uudella on tilaa tulla. Suursiivous on nyt tehty tältä erää ja radiossa soi Sillanpään kappale "Sinä ansaitset kultaa".

Vesimies vesijuoksee

Perjantai 20.2.2015 klo 20.14 - Katja

"Se, mitä eniten pelkäämme tehdä, on yleensä se, mitä meidän tarvitsisi eniten tehdä." -Tim Ferriss.

Pitää paikkansa tuo lause. Minä, horoskoopiltani vesimies, olen koko elämäni kiertänyt kaukaa kaikki lätäköt, uimahalleista puhumattakaan. Syynä on varmastikin se, että meinasin pienenä tyttönä hukkua Samppalinnan maauimalassa.  Uimakammohan siitä hukkumiskokemuksesta tuli. Yhtään asiassa ei auttanut Impivaaran uimahallin uimaopettaja, kaksinapainen mies, joka kummasteli ja naureskeli ääneen kun en uskaltanut syvältä puolelta lähteä uimaan ja marssitti minut "luuseripuolelle".

On ollut niin helppoa sanoa, että "En ui, ei todellakaan huvita uida kun melkein henki lähti kun viimeksi pulikoin altaassa!" Yleensä hän, jolle tämän olen sanonut, kohauttaa olkapäitään ja miettii varmaan, että älä sitten ui. Itsellä on tämä uimattomuus kuitenkin kaihertanut jotain uraa tuolla sisimmässä, vaikkei se elämää olekaan kummemmin rajoittanut. On voinut harrastaa muita juttuja kuin uimista, mutta kuitenkin aina joskus sitä on miettinyt, että millainen vesipeto sitä nyt olisi, jos lapsena olisi ottanut itseään niskasta kiinni ja vain pakottanut itsensä sinne altaaseen. Kävinhän minä uimakoulunkin, mutta olin tosi helpottunut kun se oli ohi eikä vetoa altaita taikka luonnonvesiä kohtaan syntynyt tuon uimakoulun tuloksena.

Pelot rajoittavat elämää ja usein kun sen pelon kohtaa niin huomaa, että sitä on tullut pelänneeksi paljon turhaakin. Vuoden vaihteessa tein päätöksen, että jos minua vaivaa jokin pelko niin otan sen käsittelyyn. Menen tulta päin, mutta pelko kerrallaan ettei ylirasitu. Tuli eteen tuo uimakammo ja ajattelin, että siinä onkin oiva haaste... eikun uimahalliin. Ensimmäisellä kerralla tutustuin "taloon" kuten sanotaan. Totesin, että 35 vuoden aikana nuo uimahallit ovat muuttuneet, teknistyneet. Ihan oli tekemistä siinä, että tajusin vilauttaa kassalta saamaani korttia lukijassa ja poislähtiessä pudottaa kortti aukosta, jotta puomi taas avautuisi. Moni silmäpari seurasi mielenkiinnolla, että pääsenkö sieltä uimahallista ulos kun rynkytin ja veivasin sitä puomia. Onneksi kiltti kassantäti kävi lopulta sanomassa mitä pitää tehdä. 

Se kun ensimmäisen kerran pulahdin altaaseen ja uskalsin kokeilla matalalla puolella vesijuoksuvyön toimintaa, niin se tuntui aika makealta voitolta. Minä uskalsin. Vesikin oli peräti kainaloihin asti. Toisella kerralla päätin, että nyt kokeillaan vesijuoksua ihan koko 50 m radan pituudelta. Eka yritys oli varmasti aika surkuhupaisan näköistä kun yhtäkkiä, kesken matkan, sain paniikkikohtauksen, tarrauduin rataköyteen ja vesijuoksuvyö alkoi kelluttaa minua naamalleni ja heti perään selälleni. Hetken altaassa pärskyi ja lainehti kunnes sain itseni tasapainoon. Sydän hakkasi miljoonaa. Uimavalvojat eivät rynnänneet paikalle, joten näky ei sitten ilmeisestikään ollut niin hirveä kuin luulin. Kuitenkin tuli se minä hukun -tunne ja tulee vieläkin joka kerta kun aloitan vesijuoksun. Onneksi on joogahengitystä tullut harjoitettua ja hengitykseen keskittyminen auttoi. Itsensä kannustaminen on myös tärkeää. "Hienosti menee Katja!" mumisen itsekseni kun kädet kauhovat vettä ja jalat juoksevat.

Tänään tuli vesijuostua 900 m. Ensimmäisen 50 m menin taas rystyset valkoisena puristaen sitä poijunarua, mutta menin kuitenkin. Loput 850 m menin hymyssä suin ja jopa altaan reunasta 50 cm päässä eli kohta juoksen varmaankin keskellä rataa! Se tunne oli aivan mahtava kun vesijuoksun jälkeen asteli uimahallin portaita alas, jalat kieltämättä vähän tutisten, mutta olo oli mitä upein. Minä olin ottanut monta vesijuoksuaskelta eteenpäin tuon uimapelkoni voittamisessa!  Sinäkin pystyt siihen, voittamaan oman pelkosi, jos vain haluat. <3

 

Joulupöytä

Keskiviikko 24.12.2014 klo 7.26 - Katja

Tänään on se suuri päivä. Päivä, jota on valmisteltu pitkään ja hartaasti taikka sitten sitä ei ole valmisteltu lainkaan.  Monelle joulu tuo mukanaan suuren stressin siitä, että onko kaikki lahjat ostettu, kaikki ruokatarvikkeet muistettu ja vallitseeko perheessä se joulurauha koko joulun. Toisille joulu antaa mahdollisuuden rauhoittua ja kääntää mietteet sisään päin. Tunnelmoida takkatulen taikka kynttilöiden loisteessa. Toivon, että ihan jokainen voisi viettää rauhallisen ja tunnelmallisen joulun joulupöydän ääressä. 

Lapsena en ollut kovinkaan kiinnostunut joulupöydästä. Odotin aina niin jännittyneenä joulupukin tuloa, että joulupöytä jäi huomioimatta. Tunnelmat muistan kuitenkin aina. Kaikki joulun touhut ruokineen ja ohjelmineen kuten hautausmaalla käynnit ja kynttilöiden sytyttämiset haudoille. Ne kuuluivat jouluun ja loivat hetki hetkeltä sen joulumielen ja tunnelman.

Lapsuuteen, mutta varsinkin aikuisikään, on myös mahtunut jouluja, joissa joulupöydässä ei ole ollut niin mukavaa. Joulupöydässä on joutunut suremaan, riitelemään,  pelkäämään ja miettimään todella joulupöydän tarkoitusta. Aina ei joulupöytää ole jaksanut edes laittaa. Se on saanut nököttää paikallaan ilman joululiinoja taikka antimiaan.

Jos jotain olen halunnut joulupöydälle laittaa koristeiksi, niin ne ovat olleet kynttilät. Kynttilöiden valo ja lämpö ovat tuoneet sen tunnelman. Joulupöydän äärellä on istunut monta ihmistä. Jotkut joulupöytäni ääressä istuneet eivät halua enää istua siinä taikka minä en halua heitä enää joulupöytääni. Varsinkin jos joulupöydän äärellä istuneet ovat alkaneet riehumaan ja saanet pöydän kaaoksen valtaan. Joskus ei ole riittänyt edes joululiinan pesu noiden vieraiden jäljiltä kun kaatuneet kynttilät ovat polttaneet reikiä liinaan. Silloin on joululiinan joutunut uusimaan ja siinä on saattanut vierähtää tovi kun on miettinyt uuden liinan väriä ja kuvioita. Samalla olen toivottanut noille häiriköille hyviä hetkiä toisen joulupöydän äärellä.

Joulupöytäni äärellä on aina tilaa. Osa vieraista ei pääse fyysisen välimatkan takia nauttimaan joulupöydän antimista, mutta henkinen yhteys toimii silloin. Joskus tällaiset vieraat ovat olleet enemmän läsnä joulupöydässä kuin siinä fyysisesti istuneet.

Oma joulupöytäni on tänä jouluna täynnä iloa, rauhaa ja kynttilänvaloa. Itse tehtyjä laatikoita ja taatusti myös kissankarvoja. Joulupöytä on kuin tämän hetkinen elämäni. Millainen on sinun joulupöytäsi?

Silitä, suukota, selitä

Perjantai 22.8.2014 klo 13.54 - Katja

Minulla on kolme "hoitoapulaista" kotonani - Väpä 10 v, Niitti 8 v ja Lärvi 5 v. Joka on luonani käynyt, tietää miten kaksi näistä hoitoapulaisista on aina innokkaana vastassa kun ovesta astuu sisälle. Väpän tunnistaa siitä kun tervehdysmaukahduksen jälkeen katse kääntyy tulijan kenkiin ja silloin Väpän ilme joko kirkastuu taikka synkistyy. Kirkastumista tapahtuu jos tulija on hoksannut laittaa jalkaansa kengät Väpän makuun. Ja nimenomaan makuun. Nauhoja pitää löytyä ja mielellään tuplana. Se onkin sitten pomppu ja vilaus kun nauhat on syöty ja Väpä röyhtäilee olohuoneen puolella. Meillä kylppäri on kova sana kenkien säilytyksessä.

Lärvin sydäntä lähellä ovat luonto ja kukat. Lärvin bravuuriesitys on ponkaista pöydälle syömään tekokukkia - kukat ja lehdet saavat kyytinsä kun "puutarhuri" iskee. Kuuluu pieni naukaisu "mutta kun mä tahdon", jos yritän torua Lärviä.

Niitti pohtii yleensä tässä vaiheessa unikuvien kautta maailman menoa.

Pojat eli kisuni ovat monelle hämmästyksen kohteena. Miten kissat voivatkin olla tuollaisia. Todella helposti. Emo (lue: minut) on nyt saatu melko hyvin koulutettua vuosien saatossa ja tulos on melkein täydellinen. Melkein täydellinen siksi, että poikien mielestä minun ei aina pitäisi nalkuttaa kaikesta. Tämä on hei elämää.

Kissat ovat viisaita, monesti paljon viisaampia kuin me ihmiset. Pojilta olen oppinut aamuvenyttelynkin. Ensin kädet oiiiiiikein pitkiksi, sitten samanlainen venytys jalkoihin. Päivä alkaa silloin paljon notkeammin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Meillä onkin usein yhteisjumppahetki aamuisin. Hellyrihetket ovat myös ihan must ja niitä pitää olla joka päivä. Ilman silittelyä ja suukottelua sitä kuihtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Usein ne ovat spontaaneja "mä tuun nyt syliin kun kerran istahdit" -tyyppisiä, mutta sitten meillä on myös "kiva kun tulit kotiin", "korvan takaa kutiaa" ja  "oletko unohtanut, että kaapissa on namia" -hellyreitä.

Meillä osataan myös mököttää. Väpällä on usein mökötysvaihde päällä, mutta hänestä johtumattomista syistä. Yleensä syyllinen pahaan mieleen löytyy tämän jutun kirjoittajasta.Väpällä on sinistä verta suonissaan eli isän puolelta aatelissukua. Se tuo oman vivahteensa Väpän olemukseen. Väpän ilme ja käytös kertovat usein miten "alamaisten" käytös voikaan ärsyttää niin suunnattoman paljon. Tämän kokeneet tietävät mitä tarkoitan kun kerron, että kaikki alkaa alta kulmain tuijotuksella (sitä on varmasti harjoiteltu peilin edessä), äkäisestä maukaisusta ja sitten mennään. Väpä lähtee kierrokselleen. Ensin kailotetaan häntä kiukusta värähdellen eteisen kotitontuille elämän epäreiluutta. Pysähdys hoitohuoneen takana, joka tietysti on kiinni. Tästä tuohtuneena Väpä jatkaa matkaansa makuuhuoneeseen, keittiöön, olohuoneeseen ja pysähtyy keskelle lattiaa, selkä mielenosoituksellisesti minuun päin.  Voin kertoa, että sydämistyneen pikkukisun lepyttely on taitolaji ja vuosienkaan harjoittelu ei välttämättä auta. Siihen eivät auta aina edes namitikut, sillä juuri sillä hetkellä huomaat, että olet ostanut väärän makuisia tikkuja. "KANAN makuisia, minä syön vain KALAN makuisia", kertoo Väpän entistä loukatumman oloinen olemus... ja ilme. Eilen ne kanan makuisetkin kyllä kelpasivat... Vieressä Lärvi  ilmoittaa, että "Mä voin kyllä syödä Väpänkin namit. Kananamit on NIIN hyviä".

Minä olen oppinut myös selittelemään pojille kaikki mahdolliset asiat. Menemiset, tulemiset ja tekemiset. Kerron kaikki ulko-ovesta suuntautuvat menoni ja tuloni, jopa roskapussin vienninkin, ettei tule epäselvyyksiä. Pelisäännöt on hyvä olla, oli sitten kyse ihmisistä taikka eläimistä. Joskus kyllä mietityttää... Varsinkin silloin kun yritän pitää puhuttelua Väpälle esimerkiksi juuri siitä, että miksi kengännauhoja ei saisi maistella saati syödä, kun voi tulla suolisolmu. Siinä sitten mietin, että miten tässä on näin päässyt käymään, kumpi onkaan se pomo talossa  - Väpän istuessa edessäni päätään nyökytellen ja  tassut ristissä.

 

 

 

Keskustelua Vilpurin kanssa

Tiistai 5.8.2014 klo 15.34 - Katja

Olen tässä muutaman päivän ajan miettinyt miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle, luonnolle, mutta varsinkin eläimille. Viattomille luontokappaleille. En pysty katsomaan niitä videoita, joissa eläimiä kidutetaan ja kohdellaan huonosti. Minun on parempi ilman niitä kuvia eikä se tarkoita sitä, että enkö välittäisi. Välitän ja välitän paljon. Olen miettinyt, että pitää olla jokin keino, jolla pystyn lisäämään hyvää enkä vain keskity siihen pahaan. Jos suuntaa ajatuksensa negatiiviseen, katsoo vain kidutusvideoita ja siunailee niitä, niin se antaa lisää voimaa, energiaa noille kiduttajille. Siksi olen etsinyt keinoa, että miten voisin tehdä hyviä tekoja, jotka tuovat hyvää energiaa lisää. Se voittaisi sen pahan. Pidän tietysti kisujani niin hyvin kuin kykenen, mutta entäpä kaikki muut, koko maailman eläimet? Ne tarvitsevat myös hyvää. Tosin jos minun kisuiltani kysyy niin namia tulee ihan liian vähän joten se hyvänä pitokin on niin subjektiivista.

Tänään olin normaalilla reitilläni, työpaikan parkkipaikalta itse työpaikalle, kun huomasin keskellä asfalttia nököttävän jonkin tumman möykyn. Lähestyessäni möykkyä huomasin, että siinähän oli kirjosieppo (tai näillä lintubongarin taidoillani luulin ensin, että kyseessä oli varpunen). Lintu oli hyvin heikossa kunnossa, hengitti vaivalloisesti, pää nuokahteli  eikä lintu jaksanut edes seistä. Otin linnun varovasti käsieni väliin ja aloin juttelemaan linnulle. Ristin linnun Vilpuriksi. Vilpuri ei jaksanut välittää jutustelustani vaan sulki silmänsä ja nuokkui. Oli todennäköisesti lentänyt parkkihallin seinää päin. Siinä sitten silitellessäni tunsin miten energiat alkoivat virrata käsistäni Vilpuriin. Kädet lämmittivät ja hohkasivat pienen Vilpurin pienen kehon joka kolkkaan. Ohikulkijat jäivät välillä kummastelemaan ja monet vain tokaisivat, että "jätä se lintu, et voi mitään. Luonto kyllä hoitaa omansa". Useimmat vain kulkivat ohi ja käänsivät päänsä pois meidän kohdallamme. No ehkä myös ajattelivat, että mikä hullu tuo on kun istuu keskellä nurmikkoa lintu sylissään ja juttelee linnulle, että "Sinä pystyt Vilpuri siihen! Pystyt lentämään taas ja selviät!"

Siinä nurmikolle me tosiaan Vilpurin kanssa istuimme lähemmäs tunnin ja juttelimme. Vähitellen Vilpuri alkoi suoristamaan siipiään, nousi jaloilleen ja virkistyi hieman. Alkoi jopa tuijottelemaan minua. Pikainen vilkaisu minuun ja äkkiä katse pois. Antoi kuitenkin silittää ja hoitaa. Sitten yhtäkkiä Vilpuri alkoi tuijottamaan minua hyvin intensiivisesti. Tuijotusta kesti valehtelematta varmaankin muutaman minuutin ja kuulin ihan selvästi Vilpurin sanovan: "Älä mieti sitä mitä muut tekevät eläimille. Merkitystä on sillä mitä SINÄ teet." Samassa Vilpuri pyrähti lentoon ja lensi parkkihallin räystään alle. Liekö siellä Vilpurilla pesä ja ehkäpä jopa poikasia vielä. Minä lähdin kevein mielin työpaikalle ja mietin viisaan Vilpurin sanoja. Tulen muistamaan Vilpurin ja ne sanat ikuisesti.

Viestejä enkeleiltä

Keskiviikko 16.7.2014 klo 22.22 - Katja

Tänään mietin syntyjä syviä. Itse asiassa mietin jo eilen... noh oikeastaan jo viime viikonloppuna. Usein tällaisina hetkinä hyppään pyörän selkään näin kesällä ja poljen vimmatusti pitkin Vantaan pyöräteitä. Niin tänäänkin. Lähdin hiukset hulmuten ja tuuli korvissa humisten polkemaan. Olin pyytänyt jotain merkkiä enkeleiltä tähän hetkeen. Jonkun tönäisyn taikka viuhahduksen jossain. Viestiä siitä, että mihin minun pitäisi elämässäni polkea. Miten osaisin polkea sinne minne minun pitääkin polkea. Välillä pitäisi tietysti pumpata ilmaa pyöränkumeihin ja voidella laakerit, mutta sen jälkeen matka taas jatkuisi.

Siinä se sitten nököttikin se merkki. Keskellä pyörätietä. Silmäni pyöristyivät kun hoksasin, että sehän on valkoinen höyhen! Yksi kaikkein selkeimmistä merkeistä ja viesteistä, joita enkelit meille jättävät. Otin höyhenen hellästi käteeni ja laitoin sen taskuuni. Onnenkyyneleet silmissä poljin eteenpäin. Olin oikealla pyörätiellä.

Mietin samalla siinä polkiessani, että olihan minulle aiemminkin annettu näitä merkkejä. Viime syksynä olin valintojen äärellä. Olo oli vähän sama kuin sillä kissalla tv-mainoksessa, joka tutkaili miljoonia kissanruokapurkkeja... "valintoja, valintoja, valintoja..."  Opiskelu oli se yksi asia, jota syksyllä mietin. Myös se, että saisin tehtyä rauhan menneisyyteni kanssa. Painajaismaisia muistikuvia ei enää olisi menneisyydestä ja täyttyisin ilolla, onnellisuudella ja valolla.

Viime syksyn sateisina syyspäivinä sainkin monia viestejä. Muutamana aamuna kun lähdin aikaisin aamulla töihin, niin ulko-oven vieressä, aina samalle paikalle, oli jätetty minulle kauniita sydämiä viestimään, että oikealla polulla olet Katja. Parista sydämestä nappasin kuvankin.

Kun kohtaa maailman avoimin mielin ja silmin, kohottaen katseensa taivaalle, niin siellä saattaa nähdä itse Arkkienkeli Metatronin liihottelevan taivaalla tuoden omia viestejään. Näin kävi minulle eräänä päivänä.

Taikka kun miettii sitä, että mitkä olisivat ne Lumikristallin hoitojen henkiset värit jos joku kysyisi niitä. Silloin kannattaa kurkata auton lattialle ja todeta, että nehän ovat violetti ja vaaleanpunainen. Kuten sen sulan värit, joka auton lattialla odotti poimijaansa. 

Meille viestitään koko ajan. Pidetään silmät siis auki ihanassa Suomen kesässä.