Tämän ihka ensimmäisen blogikirjoitukseni kirjoitin paperille viime yönä klo 01:45. Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Minulla on kolme ihanaa karvaista lasta, Väpä, Niitti ja Lärvi, siamilaiset veljekset. Voi sitä viisauden ja rakkauden määrää, jota olen saanut vuosien varrella heiltä osakseni. En taatusti ole pystynyt antamaan edes puoliakaan siitä takaisin.

Siinä on kolme rakkauden lähettilästä, jotka ovat oivaltaneet sen elämisen tarkoituksen - ottaa vastaan rakkautta ja antaa pyyteettömästi rakkautta. Myös elämästä nauttiminen joka kissankarvan ja viiksen päällä kokien on se poikien juttu. Pojat eivät koskaan aloita päiväänsä ilman, että ensin meditoidaan hetki (lue: tuijotetaan intensiivisesti mamikan nassua josko nousisi jo ylös). Meditoinnin jälkeen venytellään eturaajat pitkiksi, sitten takaraajat hurrrrrjan pitkiksi ja päälle iiiso haukotus, jotta kasvolihaksetkin saavat kunnon jumpat. Sitten kömmitään ruokakipon ääreen ja tankataan tuhti aamupala, jotta jaksetaan aloittaa päivä hyvin. Ruuan jälkeen onkin leikkihetki, joka Lärvin mielestä voisi ihan hyvin kestää vaikka koko päivän. Eli lelun viereen istumaan ja kunnon maukaisu, jotta saadaan mamikkakin hereille. Hmmm. Pitäisiköhän käydä lääkärissä tarkistamassa ettei ole tullut jännetupentulehdusta lelukepin heilutuksesta. Sen verran ahkerasti on lelukeppiä tullut heiluteltua ja välillä tuntuu, että ei se kepin perässä juokseminen ole se juttu vaan se heiluttelu. Sitä on kuulemma aika kiva katsoa sitä heiluttelua. Näin siis meillä osataan nauttia ihanista arjen hetkistä.

Eilen kuitenkin sain taas muistutuksen tämän maallisen elämän rajoituksista ja katoavaisuudesta kun perheen "vauva" Niitti meni vaisuksi. Mahaan sattui ja oksennutti. Ei kiinnostanutkaan mikään. Lääkärireissu kävi mielessä, mutta Niitin kanssa se on aina haasteellista, sillä Niitti on ns. erityislapsi. Ne, jotka ovat luonani käyneet tietävät mitä tarkoitan. Niitti on erilainen nuori, mutta erilaisuus ei tee Niitistä sen huonompaa kuin muistakaan. Päinvastoin. Pienessä Niitissä asuu hurjan suuri sydän. Niin suuri sydän, että jos sen sydämen energian pystyisi muuntamaan sähköksi, niin epäilemättä ainakin puolet Vantaan kodeista saisi valaistuksensa siitä sähköstä.

Niitti täyttää elokuussa 8 vuotta jos niin on tarkoitettu. Se sinänsä on jo jokaisen lääkärin mielestä ihme. Niitillä todettiin synnytyksessä paha hapenpuute aivoissa ja se toi mukanaan kaikenlaista. Koordinaatio ei ole samanlainen kuin muilla kisuilla, kuulo ja näkökin ovat heikommat kuin muilla, mutta Niitin menoa se ei ole haitannut. Niittiä voisi ihmislapsissa verrata lapsiin, joilla on todettu Downin oireyhtymä. Niitti on aina hyvällä päällä ja aina antamassa ja ottamassa vastaan rakkautta. Väpä ja Lärvi ovat ottaneet Niitin pikkuveljekseen, hoivaavat ja pitävät huolta Niitistä. "Harvinainen harmonia näiden kolmen välillä", sanoi eläinkommunikoijakin.

Sitä sanotaan, että emme me ihmiset valitse  lemmikkejämme vaan lemmikit valitsevat meidät. Näin kävi ainakin minulle. Kaikki kissani ovat valinneet minut. Niitti tosin oli ensin luvattu jo muualle ja olin surun murtamana kun kuulin siitä. Niitti kun oli jo silloin ensimmäisellä tapaamisellamme käpertyneenä rintaani vasten ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Sellainen pieni karvapallero. Niitistä voi sanoa, että hän on jo eläessään pieni enkeli. Muistan kun sitten lähdimme Niitin kanssa kotiin, niin minua evästettiin sanoilla "Niitti tuskin elää yhtä vuotta vanhemmaksi. Pärjäilkää". Silloin ikää oli kolme kuukautta. Ollaan pärjäilty ja hyvin ollaankin. Eikä olla kohdattu edes suurempia vaikeuksia. Paitsi eilen kun ajattelin, että nytkö Niitin aika täällä on täyttymässä. Monesti olen miettinyt, että jos Niitti ei olisi rotukissa, jolla on jopa paperitkin, niin olisiko Niitti enää elossa? Olisiko kohtalona ollut jo pentuna piikki? Olisiko Niitille annettu edes mahdollisuutta?

Moni on kysynyt Niitin pitkän elämän salaisuutta. Jouduin aikoinani oikein pohtimaan asiaa. Haluan uskoa siihen, että olen pystynyt luomaan Niitille turvalliset puitteet ja mahdollisuuden elää, toteuttaa itseään, suorittaa niitä omia oppiläksyjään täällä ja opettaa meille rakkautta. Siinä Niitti on yksi parhaimmista. Varmaankin asiaa on auttanut se, että en ole koskaan pitänyt Niittiä mitenkään poikkeavana vaan yhtä tärkeänä pikku kisuna kuin kahta muutakin kisuani. Noh...ehkä kuitenkin hieman tärkeämpänä jos ihan rehellisiä ollaan. Niitti on saanut tutkia maailmaa välillä pää kolisten, mutta siitä myös vahvistuen, tehdä asioita, joita on halunnut tehdä, säilyttäen aina itsemääräämisoikeutensa. Itsemääräämisoikeus on tärkeää niin ihmisille kuin eläimillekin.  Saada toteuttaa vapaasti itseään. Olen usein havahtunut hereille kun joku uusi ihminen on tullut meille ja kysynyt "Miksi tuo kissa tekee noin hassusti?". Olen miettinyt mielessäni, että miten niin hassusti. Niitti on Niitti... ihan oma itsensä. Ääneen olen sanonut jotain erityislapsista jne. Olen huomannut, että ne ihmiset, jotka pitävät Niittiä outona, suhtautuvat samalla lailla myös muuhun erilaisuuteen ympärillään. Erilaisuus on heistä outoa ja pelottavaakin. Mitäköhän he silloin oikeasti pelkäävät?

Takaisin tähän hetkeen ja Niitin oloon. Tein eilen illalla Niitille kristalli- ja energiahoidon. Hoidin masun vaivoja ja yleistä oloa parantavilla kivillä ja sitten nappasin Niitin kainalooni ja kanavoin energiaa. Niitti jäi rauhallisena nukkumaan sohvalle. Edellisenäkään yönä ei ollut jaksanut kömpiä sänkyyn, jossa yleensä nukkuu ja en viitsinyt rauhallista oloa häiritä kantamalla Niittiä sänkyyn. Klo 01:35 heräsin siihen kun pieni lämpöinen kerä vaihtoi asentoaan jalkojeni välissä. Hapuilin kädelläni kerää ja sain lipaisun kädelleni. Niitti oli omalla paikallaan. Nyt Niitti voi hyvin ja juuri päätimme mennä kahvikupposelle parvekkeelle kun aurinkokin paistaa ihanasti. Jatkamme Niitin kanssa sydäntemme kuuntelua tuolla parvekkeella. Aurinkoista päivää kaikille!