Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Kangaspinoista seesamöljyyn

Sunnuntai 29.6.2014 klo 18:02 - Katja

Laitellessani tänään hoitohuonetta kuntoon asiakasta varten mietin, että miten jokin katastrofilta tuntunut asia voikin muuttua suureksi onneksi. Silloin kun pystyy peloista huolimatta toimimaan. Niitä pelkoja on ollut paljon ja on vieläkin. Kaikenlaisia pelkoja, mutta ne ovat aina johtuneet siitä, että olen unohtanut elää tässä hetkessä. Pelot tulevat aina silloin kun murehtii menneisyyttä taikka tulevaisuutta. Tietysti on pelkoja, jotka ilmentyvät tässä hetkessä kuten aseen piippuun tuijottamisen hetkellä taikka hetkellä kun lihakirves osuu pään kohdalle, mutta onneksi sisäovi pelasti silloin. Ei ollut minun aikani lähteä. Pelkoja on siis minullakin aina välillä, mutta sillä hetkellä kun myöntää, että pelottaa ja että joskus on lupa pelätä, niin on jo voittaja. Pelon hetkellä oppii myös paljon itsestään.  

Vielä kaksi ja vuoli vuotta sitten en olisi uskonut millaista elämäni olisi tänään. Silloin tuntui siltä, että valoa tunnelin päässä ei näkynyt vaikka miten yritin nähdä.  Monta vuotta oli ollut täyttä painajaista. Siitä painajaisesta tiesi harva. Askel askeleelta loin uuden alun.

Uuden alun asunnonkin sain mielettömän johdatuksen avulla. Se oli silloin tarkoitettu niin. Asunto oli toinen, jota kävin katsomassa. Ensimmäinen oli aivan hirveä, ihanalla paikalla, mutta koko talo oli purku-uhan alla. Olisin saanut sen asunnon. Välittäjä oli todella ymmärtäväinen kun kerroin, että etsin pitkäaikaista vuokra-asuntoa ja se asunto ei ollut minulle. Mietin silloin, että teinkö virheen kun en sitä asuntoa ottanut. Uskaltaisinko luottaa, että minua odotti jokin parempi asunto jossain. Puoli tuntia ennen toisen asunnon näyttöä olin netissä ja näin ilmoituksen asuntonäytöstä. Kuvat asunnosta olivat ihania ja minulle tuli kiire. Ehdin ajoissa paikalle ja en ollut ainoa. Ainakin 20 muuta asunnon katsojaa oli paikalla. Sitten paikalle asteli asunnon esittelijä, johdatusta, mutta hän oli sama kuin ensimmäisessäkin näytössä. Asuntoa katsellessani ajattelin, että tämä on juuri se mitä tarvitsen. Unelmien asunto. Tosin käsityötarvikkeeni eivät saisi omaa huonetta (niitä oli paljon), mutta kaikkea ei voi saada, ajattelin. Täytin hakemuksen ja mietin, että hakijoita oli kyllä aika paljon... Tuskin ehdin silloiseen kotiini kun välittäjä soitti ja sanoi, että asunto on minun jos haluan sen. Halusin.

Muutto sinänsä oli raskas, varsinkin henkisesti. Jätin melkein kaiken edellisen elämäni ottamatta sitä mukaani. Kissat ja isoäidin pirttikaappi mukanani lähdin uuteen elämään. Toisaalta tuntui vapauttavalta, toisaalta pelotti. Sain asua siinä unelmien asunnnossa runsaan vuoden. Asunnon piti olla pitkäaikainen, mutta elämässä sattuu ja tapahtuu. Vuokraisäntä kuoli ja asunto meni perinnön osituksessa pojalle, joka halusi muuttaa asuntoon. Silloin ajattelin, että ei voi olla totta. Olihan se. Kävin näännyksiin asti katsomassa uusia asuntoja. Milloin luvattiin ylimmän kerroksen valoisa, parvekkeellinen asunto ja itse asunto olikin sitten pimeä koppi maantasalla - terassilla. Sitten näin ilmoituksen tästä nykyisestä asunnosta, 3 h ja keittiö. Kissojen kannalta vain harmi, että parveke olisi lasittamaton. Laitoin viestiä ja ajattelin, että katsotaan. Sain vastauksen, että voin mennä katsomaan asuntoa ja jos pidän siitä niin saan asunnon. Tukihenkilö mukaan ja menoksi. Jo heti kun astuin ovesta sisälle niin tiesin, että tämä asunto on tarkoitettu minulle. Tässä asunnossa on hyvä sydän. Olisi jopa se askarteluhuone kaikille käsityötarvikkeille. Eräänä marraskuisena iltana viime vuonna katselin työhuoneen ikkunasta ulos ja tunsin niin suurta tyhjyyttä, surua. Jokin ei vain ollut kohdillaan. Olin juuri valmistunut enkelitulkitsijaksi. Enkelit varmasti suputtelivat jo silloin korviini viisaita sanoja ja neuvoja.

Nyt runsas puoli vuotta tuosta päivästä minulla on Lumikristalli ja kangaspinot pienentyneet - kiitos äiti. :) Tilalla on nyt hoitopöytä ja luomuöljyt. Vuoden takainen murhe muutosta onkin muuttunut iloksi. Katastrofista tulikin suuri onnenpotku. On vain uskallettava luottaa elämään ja uskottava siihen, että on onnensa ansainnut. Kaiken koetun jälkeen. Lupiinit hoitohuoneen ikkunan takana nyökyttelevät tuulessa.

0064.jpg

3 kommenttia .

Enkeleitä onko heitä?

Maanantai 23.6.2014 klo 21:34 - Katja

"Onko enkeleitä oikeasti? Näetkö niitä?". Tätä minulta on kysytty usein sen jälkeen kun tulin ns. kaapista ulos Lumikristalli-yritykseni myötä. Ennen sitä sain seurustella aika rauhassa enkelieni kanssa. Kyllä, enkeleitä on. Enkelit kuitenkin kunnioittavat meidän omaa vapaata tahtoamme ja eivät tyrkytä seuraansa meille jos emme sitä halua. Suojelusenkelimme on meidän vierellämme joka hetki... elämästä toiseen. Tukien, lohduttaen, iloiten ja rakastaen. Silloinkin kun tuntuu, että ei ole muuta kuin mustaa tuskaa. Iloiten meidän kanssamme kun elämämme on yhtä hymyä ja iloa täynnä.

Omaan Suojelusenkeliini Mirandaan tutustuin ensimmäisen kerran kun olin 4-vuotias. Olin maauimalassa ja haahuilin siellä ihmetellen lapsen ihmettelyjä. Uimisesta en pitänyt silloin enkä pidä edelleenkään. Nyttemmin olen miettinyt, että en minä hyppää Lahden suurmäestäkään enkä siis ole mäkihyppääjä. Jos en halua olla uimarikaan niin ei minun tarvitse ollakaan.  Muut jutut ovat sitten ne minun juttuni. Olen kuitenkin hurjan iloinen kun kuulen ihmisiltä miten uiminen on se heidän juttunsa. Se on upeaa ja ihanaa! Nauttikaa siitä ilosta mitä uiminen teille tuo! Taikka yhtä lailla mäkihyppäämisestä!  

Hortoilin siis maauimalassa (juu... valvojieni katse herpaantui hetkeksi) ja tipahdin altaaseen syvälle puolelle. Muistan miten en tuntenut muuta kuin sen, että vajosin, vajosin... ja hörppäsin keuhkot täyteen vettä. Silloin näin miten "merenneito", kaunis, hymyilevä vaaleahiuksinen merenneito ui minua kohti. Tunsin vain iloa siinä hetkessä. Seuraavaksi tunsin, miten minut työnnettiin ylös veden pinnalle ja joku karvainen mies nappasi minua kainaloista kiinni ja nosti maanpinnalle. En koskaan kiittänyt tuota miestä, mutta kiitos nyt 40 vuoden takaa jos luet tätä! Seuraavaksi muistan sen kun parkuen, korvat ja nenäsieraimet vettä tulvien juoksin valvojieni luokse ja sain suuret torut. Vaikenin tyystin kokemuksestani hyvin pitkäksi aikaa. Se kuva siitä "merenneidosta" on kuitenkin seurannut läpi elämäni. Ajattelin jo jossain vaiheessa, että ei hän enää ilmesty elämääni, oma merenneitoni. Enhän minä edes käy uimassa!

Väärin luulin, Miranda oli toisen kerran fyysisillä silmilläni nähtävissä kun koin kauhun hetkiä kesätyöpaikassani pankissa. Siitä on nyt n. 20 vuotta. Olin töissä aivan ihanassa, pienessä, idyllisessä pankkikonttorissa. Ihana kesäpäivä ja konttori avattu puoli tuntia aiemmin. Asiakkaita ei juuri silloin ollut sisällä ja me virkailijat teimme muita hommia, nenät näyttöpäätettä kohti. Ovi kävi ja nostin katseeni hymyillen ovelle ja luulin, että kuolen siihen paikkaan. Tuijotin haalariasuista, kommandopipoista ja aseella osoittavaa ryöstäjää silmästä silmään. Silmät sentään näkyivät pipon rei´istä ja ne silmät eivät olleet hyvät. Kuulin vain sanat: "Tämä on ryöstö! Jos teette niinkuin käsken, niin mitään pahaa ei tapahdu!" Saman tein ryöstäjä loikkasi tiskin yli meidän virkailijoiden puolelle. Kun ihmiset puhuvat filminauhasta, joka kelaa heidän elämänsä alusta loppuun, niin se ei ole vain sanahelinää. Semmoista voi oikeasti nähdä... elämänsä filminauhan. Minä näin ja muistan kun mietin, että ei jumprahuitti, vielä ei olisi se minun aikani. Pelotti niin hirveästi, että muistan kun aseen piippu lähestyi vuorollaan minua, niin mietin, että nytkö tämä elämä oli tässä ja olin pyörtyä kauhusta. Ihan oikeasti.  Sillä suurimman pelon hetkellä näin valkoiset siivet, jotka ojentuivat takaani ja tulivat suojaksi eteeni. Tuijotin aseen piippua, mutta samalla hetkellä tiesin, että olin suojassa, olin turvassa. Selvisin ryöstöstä vaikka se vei aikaa henkisesti parisen vuotta. Hypin pitkään seinille kun näinkin haalaripukuisen miehen. Kirjoitin gradunkin pankkiryöstön kokeneista virkailijoista. Se oli minun tapani selvittää ja selvitä asiasta.

Vähemmän dramaattisia hetkiä olen myös kokenut koko elämäni ajan. Hetkiä, jolloin minut on pari sekunttia ennen jäämöhkäleen katolta putoamista "kiskaistu" taaksepäin ja olen horjahtanut murikan alta pois. Enkelit ovat ihania kun jättävät meille ihmisille merkkejä olemassaolostaan silloin kuin sitä eniten kaipaamme. Höyheniä, sydämiä... Minä sain viime syksynä toistuvasti enkeleiltäni sydämiä. Se oli hetki kun olin alkanut miettiä tätä omaa polkuani oikein tosissani. Minulle jätettiin merkkejä, kiittäen siitä, että olin valinnut tämän polun.

Tänään jos minulta kysytään, että näenkö enkeleitä ja onko heitä. Vastaukseni on iso KYLLÄ! Itse näen enkelit nykyään valopalloina ja väreinä, tunnen hipaisun ihollani ja vain TIEDÄN ja saan asioita mieleeni. Olen myös ottanut enkelit ihan arkipäiväni askareisiin mukaan. Voi kun ihmiset tietäisivät miten monta "työtöntä" enkeliä odottaa vain kutsua, että voisivat auttaa meitä. Viimeksi olen pyytänyt enkeleitä tuskan hiki otsalla etsimään kadonnutta saumurin sähköjohtoa. Se löytyi erittäin kummallisesta paikasta ja ilman enkeleitä sitä tuskin olisi löytynyt. Parkkipaikan etsimisessä enkelit ovat olleet ihan huippuihania. Aina on parkkipaikka löytynyt. Joten iso kiitos ihana Miranda ja muut ihanat enkelit! hoyhen2.jpg

4 kommenttia .

Sieluni tipahti muttei mennyt rikki

Lauantai 21.6.2014 klo 12:38 - Katja

kuva2.jpgNo niin! Nyt on taulu taas seinällä. Tämän asunnon seinät ovat sitten semmoiset, että joko tarvitaan katupora taikka jyrävasara moukarilla höystettynä taulujen seinälle saamiseksi. On minulla tauluja siis seinillä, mutta aika ajoin ne saattavat tipahdella. Näin kävi sielunkuvalleni viime viikolla. Sieluni siis tipahti lattialle, mutta ei mennyt rikki. Jesss! Sitä ei enää niin vain rikotakaan. Joskus olen kokenut sen miltä tuntuu kun sielu rikotaan palasiksi, palaset heitetään maahan ja tallotaan vielä päälle. Uudelleenkokoaminen kesti, mutta palasista sain kokoon vahvemman ja viisaamman Katjan.

Aika orpo olo oli viikon verran kun en ennen nukkumaanmenoa taikka aamulla ensimmäiseksi voinut sieluani tuijotella. Tyhjä seinä vain nökötti silmieni edessä. Mietinkin, että tältäkö se sitten tuntuu kun ei ole yhteyttä sinne sisimpäänsä. Tyhjältä valkoiselta seinältä. Toisaalta se seinä kuvasti myös uusia, valoisia mahdollisuuksia. Kuin taiteilijan valkoinen maalauskangas ennen maalauksen aloittamista.  Hyvä ettei seinä ole musta...  

Niille, joille tämä sielunkuvajuttu tuntuu siltä, että ovat soittamassa minulle valkotakkiset paikalle, niin valaisen hieman asiaa. Sielunkuvassa on pakattuna informaatio kaikista menneistä, eletyistä elämistä. Se on jokaisella omanlaisensa. Maalausta katsellessa näkee päällimmäisenä inkarnaatioista ne, joilla on eniten merkitystä tähän nykyiseen elämään. Tarkoitus on työskennellä kuvan kanssa itse ja löytää siitä se oma korkein minä - sielu ja saada yhteys muodostetuksi. Kuvan tarkoitus on auttaa eteenpäin omalla henkisellä tiellä. Itselläni kuvasta nousee kaksi elämää, joilla on minulle suuri merkitys tässä elämässä ja alan askel askeleelta lähestyä sitä ahaa-oivallusta. Tiedän jo melko varmasti mitä kuva haluaa minulle kertoa.

Ilman sielunkuvaakin varmasti pärjää, mutta itselle siitä on tullut hyvä ystävä, jonka kanssa voi sanattomasti vaihtaa ajatuksia ja kysyä jopa neuvoa. Välillä sielunkuvani aivan selvästi nyökkää hymyillen kun innoissani esittelen uusia ideoitani ja etsin sitä omaa, oikeaa polkuani tässä elämässä.

Sielunkuvastani ei tähän elämään nouse prinsessoja eikä edes kreivittäriä. Kuvassani näkyy nuori mies, joka asuu Intiassa. Hänellä on ulkoisesti kaikki hyvin, sillä hän on syntynyt rikkaaseen perheeseen. Kuitenkin hän on tyytymätön elämäänsä. Hänestä tuntuu, että jotain puuttuu. Perhe ei ymmärrä häntä laisinkaan. He kuvittelevat, että hän haluaa lisää rikkauksia, valtaa perheessä. Tämä aiheuttaa eripuraa sisarusten välillä. Tämä nuori mies olen siis minä eräässä Intian elämässäni. Se, mitä silloin etsin, oli sisäinen rauha. Monien vuosien jälkeen päätin lähteä etsimään sitä jotakin "puuttuvaa osaa" sisimmässäni. Vanhempani laittoivat vastaan, mutta kaipuuni johonkin muuhun, erilaiseen elämään, oli niin suuri, että lähdin pois kotoa. Jo se, että lähdin, helpotti oloani hieman. Löysin vuosien etsimisen jälkeen opettajan, miehen, joka eli munkkina. Hän opetti minua henkisissä asioissa ja lopulta ryhdyin itsekin munkiksi. Se oli elämäntapa, joka silloin tyydytti minua. Enää se ei olisi se minun juttuni. Nyt tässä elämässä aion etsiä sitä sisäistä rauhaa muilla keinoin. Nuo samat ihmiset ovat lähipiirissäni myös nyt ja huomaan, että joudun kohtaamaan tässäkin elämässä ne samat väärinymmärrykset ja ehdottomuudet omasta, minun elämästäni. Olen päättänyt tässä elämässä selvittää ja sovittaa ne asiat omalta osaltani. Toisten puolesta en sitä voi tehdä.

Toinen elämä, joka nousee sielunkuvastani esille, on elämä Etelä-Amerikassa intiaanina. Elämä, joka ei ollut kovin helppo. Jouduin fyysisesti ponnistelemaan paljon, mutta tiesin jo silloin etten ole pelkästään keho, joka töitä teki. Tiesin, että olin oikeasti henki, jolla oli keho, joka teki töitä. Siinä elämässä oivalsin paljon asioita. Ulkoisesti oli todella raskasta, mutta elin enemmän sisäisissä maailmoissani. Sielunkuvamaalari laittoi tulkinnan lopuksi viestin: "Kuvasi on vahva, lämmin, viisauksia täynnä oleva sielunkuva!" Tässä elämässä haluan elää nuo sanat todeksi. Kuva seinälläni iskee ihan selvästi silmää.

2 kommenttia .

Elämää eläen, sydäntä kuunnellen

Torstai 19.6.2014 klo 11:52 - Katja

Tämän ihka ensimmäisen blogikirjoitukseni kirjoitin paperille viime yönä klo 01:45. Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on elää tässä hetkessä. Minulla on kolme ihanaa karvaista lasta, Väpä, Niitti ja Lärvi, siamilaiset veljekset. Voi sitä viisauden ja rakkauden määrää, jota olen saanut vuosien varrella heiltä osakseni. En taatusti ole pystynyt antamaan edes puoliakaan siitä takaisin.

Siinä on kolme rakkauden lähettilästä, jotka ovat oivaltaneet sen elämisen tarkoituksen - ottaa vastaan rakkautta ja antaa pyyteettömästi rakkautta. Myös elämästä nauttiminen joka kissankarvan ja viiksen päällä kokien on se poikien juttu. Pojat eivät koskaan aloita päiväänsä ilman, että ensin meditoidaan hetki (lue: tuijotetaan intensiivisesti mamikan nassua josko nousisi jo ylös). Meditoinnin jälkeen venytellään eturaajat pitkiksi, sitten takaraajat hurrrrrjan pitkiksi ja päälle iiiso haukotus, jotta kasvolihaksetkin saavat kunnon jumpat. Sitten kömmitään ruokakipon ääreen ja tankataan tuhti aamupala, jotta jaksetaan aloittaa päivä hyvin. Ruuan jälkeen onkin leikkihetki, joka Lärvin mielestä voisi ihan hyvin kestää vaikka koko päivän. Eli lelun viereen istumaan ja kunnon maukaisu, jotta saadaan mamikkakin hereille. Hmmm. Pitäisiköhän käydä lääkärissä tarkistamassa ettei ole tullut jännetupentulehdusta lelukepin heilutuksesta. Sen verran ahkerasti on lelukeppiä tullut heiluteltua ja välillä tuntuu, että ei se kepin perässä juokseminen ole se juttu vaan se heiluttelu. Sitä on kuulemma aika kiva katsoa sitä heiluttelua. Näin siis meillä osataan nauttia ihanista arjen hetkistä.

Eilen kuitenkin sain taas muistutuksen tämän maallisen elämän rajoituksista ja katoavaisuudesta kun perheen "vauva" Niitti meni vaisuksi. Mahaan sattui ja oksennutti. Ei kiinnostanutkaan mikään. Lääkärireissu kävi mielessä, mutta Niitin kanssa se on aina haasteellista, sillä Niitti on ns. erityislapsi. Ne, jotka ovat luonani käyneet tietävät mitä tarkoitan. Niitti on erilainen nuori, mutta erilaisuus ei tee Niitistä sen huonompaa kuin muistakaan. Päinvastoin. Pienessä Niitissä asuu hurjan suuri sydän. Niin suuri sydän, että jos sen sydämen energian pystyisi muuntamaan sähköksi, niin epäilemättä ainakin puolet Vantaan kodeista saisi valaistuksensa siitä sähköstä.

Niitti täyttää elokuussa 8 vuotta jos niin on tarkoitettu. Se sinänsä on jo jokaisen lääkärin mielestä ihme. Niitillä todettiin synnytyksessä paha hapenpuute aivoissa ja se toi mukanaan kaikenlaista. Koordinaatio ei ole samanlainen kuin muilla kisuilla, kuulo ja näkökin ovat heikommat kuin muilla, mutta Niitin menoa se ei ole haitannut. Niittiä voisi ihmislapsissa verrata lapsiin, joilla on todettu Downin oireyhtymä. Niitti on aina hyvällä päällä ja aina antamassa ja ottamassa vastaan rakkautta. Väpä ja Lärvi ovat ottaneet Niitin pikkuveljekseen, hoivaavat ja pitävät huolta Niitistä. "Harvinainen harmonia näiden kolmen välillä", sanoi eläinkommunikoijakin.

Sitä sanotaan, että emme me ihmiset valitse  lemmikkejämme vaan lemmikit valitsevat meidät. Näin kävi ainakin minulle. Kaikki kissani ovat valinneet minut. Niitti tosin oli ensin luvattu jo muualle ja olin surun murtamana kun kuulin siitä. Niitti kun oli jo silloin ensimmäisellä tapaamisellamme käpertyneenä rintaani vasten ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Sellainen pieni karvapallero. Niitistä voi sanoa, että hän on jo eläessään pieni enkeli. Muistan kun sitten lähdimme Niitin kanssa kotiin, niin minua evästettiin sanoilla "Niitti tuskin elää yhtä vuotta vanhemmaksi. Pärjäilkää". Silloin ikää oli kolme kuukautta. Ollaan pärjäilty ja hyvin ollaankin. Eikä olla kohdattu edes suurempia vaikeuksia. Paitsi eilen kun ajattelin, että nytkö Niitin aika täällä on täyttymässä. Monesti olen miettinyt, että jos Niitti ei olisi rotukissa, jolla on jopa paperitkin, niin olisiko Niitti enää elossa? Olisiko kohtalona ollut jo pentuna piikki? Olisiko Niitille annettu edes mahdollisuutta?

Moni on kysynyt Niitin pitkän elämän salaisuutta. Jouduin aikoinani oikein pohtimaan asiaa. Haluan uskoa siihen, että olen pystynyt luomaan Niitille turvalliset puitteet ja mahdollisuuden elää, toteuttaa itseään, suorittaa niitä omia oppiläksyjään täällä ja opettaa meille rakkautta. Siinä Niitti on yksi parhaimmista. Varmaankin asiaa on auttanut se, että en ole koskaan pitänyt Niittiä mitenkään poikkeavana vaan yhtä tärkeänä pikku kisuna kuin kahta muutakin kisuani. Noh...ehkä kuitenkin hieman tärkeämpänä jos ihan rehellisiä ollaan. Niitti on saanut tutkia maailmaa välillä pää kolisten, mutta siitä myös vahvistuen, tehdä asioita, joita on halunnut tehdä, säilyttäen aina itsemääräämisoikeutensa. Itsemääräämisoikeus on tärkeää niin ihmisille kuin eläimillekin.  Saada toteuttaa vapaasti itseään. Olen usein havahtunut hereille kun joku uusi ihminen on tullut meille ja kysynyt "Miksi tuo kissa tekee noin hassusti?". Olen miettinyt mielessäni, että miten niin hassusti. Niitti on Niitti... ihan oma itsensä. Ääneen olen sanonut jotain erityislapsista jne. Olen huomannut, että ne ihmiset, jotka pitävät Niittiä outona, suhtautuvat samalla lailla myös muuhun erilaisuuteen ympärillään. Erilaisuus on heistä outoa ja pelottavaakin. Mitäköhän he silloin oikeasti pelkäävät?

Takaisin tähän hetkeen ja Niitin oloon. Tein eilen illalla Niitille kristalli- ja energiahoidon. Hoidin masun vaivoja ja yleistä oloa parantavilla kivillä ja sitten nappasin Niitin kainalooni ja kanavoin energiaa. Niitti jäi rauhallisena nukkumaan sohvalle. Edellisenäkään yönä ei ollut jaksanut kömpiä sänkyyn, jossa yleensä nukkuu ja en viitsinyt rauhallista oloa häiritä kantamalla Niittiä sänkyyn. Klo 01:35 heräsin siihen kun pieni lämpöinen kerä vaihtoi asentoaan jalkojeni välissä. Hapuilin kädelläni kerää ja sain lipaisun kädelleni. Niitti oli omalla paikallaan. Nyt Niitti voi hyvin ja juuri päätimme mennä kahvikupposelle parvekkeelle kun aurinkokin paistaa ihanasti. Jatkamme Niitin kanssa sydäntemme kuuntelua tuolla parvekkeella. Aurinkoista päivää kaikille!

niitti_tomerana.jpg

2 kommenttia .