Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Lumikristallin blogi

Keskustelua Vilpurin kanssa

Tiistai 5.8.2014 klo 15:34 - Katja


Olen tässä muutaman päivän ajan miettinyt miten paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle, luonnolle, mutta varsinkin eläimille. Viattomille luontokappaleille. En pysty katsomaan niitä videoita, joissa eläimiä kidutetaan ja kohdellaan huonosti. Minun on parempi ilman niitä kuvia eikä se tarkoita sitä, että enkö välittäisi. Välitän ja välitän paljon. Olen miettinyt, että pitää olla jokin keino, jolla pystyn lisäämään hyvää enkä vain keskity siihen pahaan. Jos suuntaa ajatuksensa negatiiviseen, katsoo vain kidutusvideoita ja siunailee niitä, niin se antaa lisää voimaa, energiaa noille kiduttajille. Siksi olen etsinyt keinoa, että miten voisin tehdä hyviä tekoja, jotka tuovat hyvää energiaa lisää. Se voittaisi sen pahan. Pidän tietysti kisujani niin hyvin kuin kykenen, mutta entäpä kaikki muut, koko maailman eläimet? Ne tarvitsevat myös hyvää. Tosin jos minun kisuiltani kysyy niin namia tulee ihan liian vähän joten se hyvänä pitokin on niin subjektiivista.

Tänään olin normaalilla reitilläni, työpaikan parkkipaikalta itse työpaikalle, kun huomasin keskellä asfalttia nököttävän jonkin tumman möykyn. Lähestyessäni möykkyä huomasin, että siinähän oli kirjosieppo (tai näillä lintubongarin taidoillani luulin ensin, että kyseessä oli varpunen). Lintu oli hyvin heikossa kunnossa, hengitti vaivalloisesti, pää nuokahteli  eikä lintu jaksanut edes seistä. Otin linnun varovasti käsieni väliin ja aloin juttelemaan linnulle. Ristin linnun Vilpuriksi. Vilpuri ei jaksanut välittää jutustelustani vaan sulki silmänsä ja nuokkui. Oli todennäköisesti lentänyt parkkihallin seinää päin. Siinä sitten silitellessäni tunsin miten energiat alkoivat virrata käsistäni Vilpuriin. Kädet lämmittivät ja hohkasivat pienen Vilpurin pienen kehon joka kolkkaan. Ohikulkijat jäivät välillä kummastelemaan ja monet vain tokaisivat, että "jätä se lintu, et voi mitään. Luonto kyllä hoitaa omansa". Useimmat vain kulkivat ohi ja käänsivät päänsä pois meidän kohdallamme. No ehkä myös ajattelivat, että mikä hullu tuo on kun istuu keskellä nurmikkoa lintu sylissään ja juttelee linnulle, että "Sinä pystyt Vilpuri siihen! Pystyt lentämään taas ja selviät!"

Siinä nurmikolle me tosiaan Vilpurin kanssa istuimme lähemmäs tunnin ja juttelimme. Vähitellen Vilpuri alkoi suoristamaan siipiään, nousi jaloilleen ja virkistyi hieman. Alkoi jopa tuijottelemaan minua. Pikainen vilkaisu minuun ja äkkiä katse pois. Antoi kuitenkin silittää ja hoitaa. Sitten yhtäkkiä Vilpuri alkoi tuijottamaan minua hyvin intensiivisesti. Tuijotusta kesti valehtelematta varmaankin muutaman minuutin ja kuulin ihan selvästi Vilpurin sanovan: "Älä mieti sitä mitä muut tekevät eläimille. Merkitystä on sillä mitä SINÄ teet." Samassa Vilpuri pyrähti lentoon ja lensi parkkihallin räystään alle. Liekö siellä Vilpurilla pesä ja ehkäpä jopa poikasia vielä. Minä lähdin kevein mielin työpaikalle ja mietin viisaan Vilpurin sanoja. Tulen muistamaan Vilpurin ja ne sanat ikuisesti.

vilpuri.jpg


Kommentit

5.8.2014 15:56  Jaana

ihanaa <3

5.8.2014 16:09  Hannele

Hupsista heijaa! Olipa ihana ja koskettava tarina. Annoit aikaasi ja luotit, että pikku tipu vielä toipuu. Näin sitten kävikin. Todella hienoa. Opetus on myös hieno..

5.8.2014 21:39  Dark Angel

Koskettava tarina. Meillä ei käynyt yhtä hyvin. Kaksipäivää sitten 3 poikasta oli tippunut meidän puuvajaan. Emo ei niitä kutsuista ja madoista huolimatta saanut pois. Kun aika kului ja kului, päätin, nyt on aika mennä katsomaan ja auttamaan. 2 poikasta oli tippunut isoon korkeaan vatiin, jossa moottorisaha ja öljyä. Sain toisen helpolla pois, kunnes tajusin, apua yksi on siellä öljyssä, 3. oli eri paikassa piilossa. Mies haki vettä ja yritin pestä pientä poloista, silitin, puhuin ja itkin. Nostimme kaikki turvaan ja toivoimme, että emo alkaa ruokkimaan. niitä. Jätimme rauhaan, mutta mieltäni painoi, selvisikö kaikki? Tämä pieni poloinen, makasi sivuitain, hengitti raskaasti, emoa ja kahta muuta ei näkynyt missään. Kun nostin pienen poloisen käsiini, huokaisi helpotuksesta, pesin uudelleen ja ajattelin josko emo noutaisi auttamaan. Poloinen ei jaksanut kuitenkaan edes päätään nostaa, vaikka mies kaivoi madon sille...päätimme, että hänen pieni ja lyhyt elämänsä ei saa enää kärsiä. Surettaa, itkettää edelleen, mutta aina ei voi auttaa, vaikka kuinka tahtoisi :(

6.8.2014 9:15  Vera-Aleksa




Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini